Katkeruus ja anteeksianto

Viime postauksestani on aikaa jo yli 2 kuukautta ja tällä välillä on tapahtunut paljon. Olen monta kertaa aloittanut kirjoittamaan ja luonnoksia on kertynyt useampi, mutta koskaan en ole päässyt julkaisemiseen asti. Ne asiat ovat vaatineet aikaa, aikaa ja aikaa. Aikaa minulle käsitellä. Mielen on pitänyt saada rauhassa prosessoida kaikkea. Huomaan usein sortuvani siihen syyttelyyn, että miksi en ole saanut kirjoitettua. Pitäisi ymmärtää se, että kaikki vaatii oman aikansa, väkisin ei kannata yrittää.

Olen tehnyt todella paljon töitä itseni kanssa ja uskaltautunut sukeltamaan omaan sisimpääni kunnolla. Olen kyllä kuullut, että traumoista toipuminen on tuskallisempaa kuin itse traumojen kokeminen mutta en koskaan ymmärtänyt miten totta se on.

Menneiden käsitteleminen ja niistä toipuminen on ollut todella raskasta. Välillä unohdan itsekkin kaikki ne keinot, joita olen itselleni toipumisen tueksi löytänyt ja uppoan sinne mielen synkkyyteen. Siihen loputtomaan juoksuhiekkaan, josta en meinaa päästä ylös.

Olen koittanut opettaa itselleni sitä tosiasiaa, että tunteet on vain mitä minä tunnen ja ajatukset vain mitä minä ajattelen, ne eivät ole nykyhetki ja totuus. Omat tunteet ja ajatukset saavat meidät heilahtamaan puolelta toiselle kuin laivan myrskyssä.

”Jos yrität muuttaa sitä, mitä saat elämältä muuttamatta ensin sitä, mitä tiedät elämästä, se on sama kuin pukisit kuivat vaatteet märkien vaatteiden päälle ja ihmettelisit miksi yhä palelet.”

”Jos odotat että ahdistavat ajatukset vastaisivat pelkoihisi voisit yhtä hyvin yrittää pysäyttää maanvyöryn heittämällä sitä kivillä.”

Guy Finley – Irtipäästämisen salaisuus

Kirja, josta nämäkin viisaat sanat on otettu, on aivan loistava ja ollut itselleni monien oivallusten apu kun olen kamppaillut anteeksiannon ja irtipäästämisen kanssa.

Katkeruus ja anteeksianto

Tunnustan, että niin kauan kuin jaksan muistaa, olen ollut jollain tavalla katkera menneisyydestäni. Katkera siitä, mitä vaikeuksia elämässäni on ollut. Katkera siitä, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Katkera siitä, etten lähtenyt aiemmin huonosta suhteesta. Katkera siitä, etten saanut tervettä lapsuutta ja siitä ettei omat lapsenikaan saaneet. En vain ole halunnut myöntää katkeruutta. Siitä katkeruudesta ja syyllisyydestä haluan päästä eroon. Haluan antaa itselleni anteeksi ja ehkä joku päivä pystyn antamaan anteeksi myös entiselle kumppanillekkin.

Tätä teemaa läpi käydessäni olen myöntänyt itselleni ja ymmärtänyt sen, miten vaikeaa myös minun kanssa on ollut elää. En todellakaan ole ollut mikään helppo kumppani. Yhdessä saatiin asiat umpisolmuun, kun ei osattu niitä käsitellä. Molemmat olimme yhtä tietämättömiä itsestämme. Opeteltiin vanhemmuutta, vaikka olimme itsekkin täysin keskeneräisiä ja rikki.

Minun mieleni ei kestänyt jatkuvia pettymyksiä, mutta olisin voinut lähteä miljoona kertaa. Laittaa stopin sille kaikelle. Silti yritettiin jatkaa vuodesta toiseen. Kai pelkäsin elämää. Halusin pitäytyä siinä muuttumattomassa ja tutussa vaikka sisimmässäni janosin muutosta. En voinut hyvin, ei meistä kukaan voinut. Suoritettiin vain elämää arjen oravanpyörässä. Satoja kertoja itkin ja huusin pettyneenä mutta en silti osannut päästää irti. Eikä hänkään osannut olla muunlainen. En usko että hänkään oli kotona saanut oikeanlaista myötätuntoa, empatiaa ja hellyyttä. Isänsä huusi, rankaisi ja kuritti. Sieltä hän sai toimintatavat kasvatukseenkin.

Hän oli riippuvainen alkoholista ja minä kai hänen epätoivoisesta auttamisestaan. Yritin ”parantaa” toisen vastoin hänen omaa tahtoaan. Yritin muuttaa joksikin mitä hän ei osannut eikä ehkä halunnutkaan olla. Sanoihan hän minulle jo suhteen alkutaipaleella että ”älä rakastu minuun”. Hän varoitti, mutten osannut kuunnella. Hän tiesi, ettei osaisi olla  minun arvoiseni, mutta silti halusin yrittää. Yrittää viedä kaidalle polulle. Äitinsäkkin joskus sanoi, että  minun ansiosta hän oli vielä hengissä. Ehkä tehtäväni olikin olla se pelastaja.

Katkeruus syö elämänvoiman. Katkeruuteen katoaa kaikki hyvä. Katkeruus pitää synkän sumupilven näkökentässä. Se estää meitä näkemästä ne valonpilkahdukset. Pitää pimennossa synkissä ajatuksissa, kuin mielen vankila. Kun opit antamaan anteeksi, sumupilvi hälvenee. Näin minä sen näen. Anteeksianto on se kaikista vaikein, mutta tärkein vaihe toipumisessa. Tiedän etten voi elää elämääni jatkuvan katkeruuden keskellä. Hukutan itseni siihen. Enkä voi päästää irti menneestä, jos en pysty antamaan anteeksi.

Aiemmin ajattelin, että anteeksi antaminen tarkoittaa sitä, että hyväksyisin sen kaiken mitä menneisyydessäni tapahtui, mutta eihän se niin mene. En koskaan tule kaikkia asioita hyväksymään, mutta voin oppia päästämään irti ja antaa anteeksi. Päästää irti siitä mikä on etenemiseni edessä. En elä enää menneessä, joten minun on päästettävä ajatuksenikin sieltä irti. En voi muuttaa mennyttä, mutta voi luopua siitä taakasta. Vihasta luopuminen ei tarkoita sitä, että unohtaisit vaan ettet jää vellomaan siihen vihan tunteeseen ja katkeruuteen.

Hyväksy se mikä on, päästä irti siitä mikä oli ja luota siihen mikä tulee.

-Hidasta elämää-

Mikään maailmankaikkeudessa ei voi estää sinua päästämästä irti ja aloittamasta uudelleen.

Guy Finley – Irtipäästämisen salaisuus

Anteeksianto ja irtipäästäminen, niitä opettelen ja niihin pyrin. Ja voin sanoa, ettei se ole todellakaan helppoa kaiken sen jälkeen mitä olen kokenut. Ja varsinkin kun sieltä suunnalta tulee lisää paskaa lapiokaupalla kokoajan. Olisi niin paljon helpompaa antaa anteeksi jos kokoajan ei tulisi uutta käsiteltävää. Valitettavasti vaan kaikki eivät halua sitä samaa mielenrauhaa mitä minä tavoittelen. Toiset eivät edes halua päästä vihasta ja katkeruudesta eroon ja se on sääli, todella sääli. Se miten paljon se olotila syö ihmistä ja miten se vie kaiken energian minkä voisi suunnata kaikkeen hyvään elämässä.

🧡: Veera