Olet hullu heille, jotka eivät pysty manipuloimaan sinua

On aivan uskomatonta miten vielä nykypäivänäkin  jotkut ajattelevat niin, että ihminen on hullu jos käy terapiassa tai syö mielialalääkkeitä. Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että terapia olisi jokaiselle hyvä elämänsä aikana. Ja niinhän se usein on, että ihmiset käy terapiassa niiden ihmisten takia jotka eivät siellä käy. Se on ihan totta, että mielialalääkkeitä määrätään aivan liian herkästi. Ei ole aikaa eikä resursseja oikeasti selvittää mikä uupumuksen tai masentuneisuuden taustalla on. En tiedä ajatellaanko, että ne lääkkeet jotenkin toisi ihmeparantumisen. Vaikka tosiasiahan on, että ne ovat vain tukena toipumismatkalla. Ensisijaisesti pitäisi pyrkiä selvittämään taustaa, mistä oireet kumpuaa ja mitä niille voisi tehdä.

Itse söin vuosikausia erästä mielialalääkettä aivan turhaan, eikä minulla ollut sovittuja kontrolleita tarpeeksi pitkällä aikavälillä, että olisi tarkistettu auttaako lääke oikeasti. Vasta kun sattui oikeasti asioistani ja voinnistani kiinnostunut työterveyslääkäri ja hän vaihtoi lääkitykseni toiseen, huomasin eron todella pian. Ahdistukset helpottivat huomattavasti ja pystyin oikeasti alkamaan keskittyä toipumiseen ja siihen mitkä asiat elämässäni olivat pielessä. Aloin ymmärtämään, etten voi enää antaa ihmisten kävellä ylitseni ja opin sanomaan ei. Silloinen narsistinen kumppanini olikin ainut joka sanoi, ettei lääkitys sovi minulle. Ei tietenkään kun aloin nousemaan omille jaloilleni, sanomaan vastaan ja oikeasti voimaan paremmin. Aloin näkemään sen kaiken väkivallan mitä hän minulle oli vuosikausia tehnyt.

Joten kyllä, jos vain oikeanlainen lääkitys löydetään tukemaan toipumista, niin mielialalääkkeet ovat hyvä asia. Kunhan vain olisi niitä resursseja ja kiinnostusta lääkäreillä seurata tarpeeksi kauan onko lääkkeestä oikeasti apua ja alunperinkin pyrkiä selvittämään ensisijaisesti taustalla olevat traumat, potilaan historia ja nykytilanne. Tarvitseeko lääkitystä välttämättä vai olisiko oikeanlaisesta terapiasta enemmänkin apua. Liian vähän myös kerrotaan lääkkeiden mahdollisista haittavaikutuksista ja siitä miten vaikeaa niistä voi olla päästä eroon.

Sekin on kyllä aivan käsittämätöntä miten suuren työn sinä itse uupuneena joudut tekemään ennen kuin saat sitä oikeanlaista apua. Oikeanlaisen terapeutin löytäminen, jonka kanssa henkilökemiat kohtaavat, on todella iso prosessi jo muutenkin voimattomalle ihmiselle. Itse löysin silloin sopivan terapeutin ensimmäisestä, jonka luona kävin tutustumiskäynnillä. Tai niin ajattelin. Nykyisin kun mietin sitä 3 vuotta kestänyttä terapiasuhdetta, niin mitä minulle siitä jäi käteen? Ei minulle silloin kerrottu niitä tosiasioita, joista nyt olen itse kaivanut tietoa, lukenut, lukenut ja lukenut ja jotka ovat olleet merkittävässä roolissa toipumisessani. En muista terapeutin kertaakaan puhuneen minulle traumoista ja traumaoireista, vaikka senkin 3 vuoden aikana minulle tapahtui traumaattisia asioita. Uskon kuitenkin, että siihen hetkeen ylipäätään joka viikkoinen keskuteluhetki auttoi minua jaksamaan eteenpäin, enkä todennäköisesti silloin olisi vielä ollut valmis tutustumaan niin perinpohajisesti sisimpääni mitä nyt olen tehnyt.

Kaikella on aikansa ja paikkansa, niin vahvasti uskon.

Uskallan väittää, että ne ihmiset, jotka syyttelevät toisia ja pitäävät toisia ihmisiä hulluina sen takia, että on hakeuduttu terapiaan ja syödään mielialalääkkeitä, ovat itse usein mieleltään sairaita. He useimmiten itse yrittävät käsitellä vaikeita asioitaan esimerkiksi alkoholilla tai muulla tuhoisalla addiktiolla. He tajuamattaan sairastuttavat kaikki läheisensäkkin. He eivät kykene katsomaan suoraan kipukohtaan ja ongelmiinsa vaan aiheuttavat toiminnallaan niitä lisää. Tälläisiä ihmisiä kuului minunkin elämään useita aikaisemmin, kuten esimerkiksi entinen kumppanini. Hän hukutti omat vaikeat asiansa juurikin alkoholiin ja samalla teki paljon tuhoa perheessä.

Luin Eevi Minkkisen kirjan Ole itsellesi armollien, kirja hellittämisestä ja riittävyydestä ja siinä Eevi avasi paljon addiktioita. Sana addiktio tuo minulle ainakin ensimmäisenä mieleen aina ne kaikki tuhoavimmat riippuvuudet mutta kirjan myötä ymmärsin, että meillä jokaisella on jonkinlaisia addiktioita. Se onkin sitten eri asia onko addiktio tuhoava vai eheyttävä.

Addiktioiden takana on kokemus rakkauden ja yhteyden puutteesta. Se on ollut niin kivuliasta, että on täytynyt löytää jokin korvike. Korvikkeet eivät kuitenkaan koskaan täytä syvää kaipuutamme tulla nähdyksi ja hyväksytyksi inhimillisenä. Addiktiot ovat itselääkintää. Me koetamme niillä lääkitä kipua, joka on usein painettu syvälle alitajuntaan. Se, mitä emme ole pienenä lapsena kyenneet prosessoimaan, on painettu alas tiedostamattomaan. Addiktiot ovat piilopaikkoja, jotka saavat voimansa häpeästä ja syyllisyydestä.

Jouduin vastikään tilanteeseen, jossa jouduin kohtaamaan paljon kipeää menneisyyttäni. Aluksi ajattelin, että kun en edes ajattele tapahtumaa ennakkoon, minun on helpompi olla. Pian kumminkin tiedostin, että minun oli etukäteen kohdattava niitä vaikeita tunteita, käsiteltävä niitä, jotta minun olisi helpompi toimia sinä päivänä. Tiesin, että tulen olemaan ahdistunut ja kehoni menee selviytymistilaan. Olin hermostunut, hiljainen, ahdistunut, enkä kyennyt keskittymään juuri mihinkään. Purin pintaan nousevia ajatuksia kirjoittamalla ja puhumalla. Vaikka minua pitikin muistutella puhumaan, etten pado niitä ajatuksia sisälleni, kuten herkästi ahdistuessa käy. Yritin työstää niitä tunteita mahdollisimman paljon.

Kun viimein se päivä koitti, yllätyksekseni sitä lamaannuttavaa ahdistusta ei tullut. Olin tehnyt ennakkoon niin paljon valmistautumista, että pystyin pitämään itseni kasassa. Tiedostin, että joudun kohtaamaan ihmisiä, jotka sokeasti uskovat entistä kumppaniani ja heidän mielestään olen varmaan vähintäänkin hullu. Paikalle saapuessani, en edes vilkaissut heihin päin, olin kuin heitä ei olisi olemassakaan. Jouduin yli 6 tuntia kestävään lihamyllyyn, jossa entinen kumppanini sylki solvauksia, valheita ja kaikkea mahdollista paskaa minua kohti. Siitä huolimatta pystyin pysymään rauhallisena. En antanut hänen sanojensa murtaa minua. Tiesin olevani paljon vahvempi kuin hän ja tiesin miten käyttäytyä narsistisen ihmisen lähellä.

Kaikenkaikkiaan se päivä oli yksi elämäni raskaimmista ja sen jälkeen oloni oli todellakin kuin jyrän alle jääneellä. Se oli vaatinut todella, todella pitkän henkisen tsemppauksen. Vaikka tiesin hänen sanansa valheiksi niin tottakai ne sattuvat silti. En kumminkaan lähtenyt mukaan hänen lapselliseen leikkiinsä, sillä tiesin, että hän yritti vain saada minut alistumaan ja murtumaan, kuten oli vuosikausia tehnyt. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt millaisen toipumismatkan ja matkan omaan sisimpääni olin tässä välillä tehnyt. Hän ei tiennyt miten vahva minusta oli tullut.

Luulen, että se suututti häntä entisestään kun ei saanut minussa reaktiota aikaan. Hän teki itsestään vain naurettavan pellen.

 

”Mitä vähemmän on tutustunut omaan heikkouteensa, sitä suurempi tarve on tuomita muita.”

”Onko vahvalta näyttävä ihminen aina vahva vai voisiko olla niin, että vahvuutta käytetään heikkouden peittämiseksi?”

-Tommy Hellsten-

Olen alkanut oikeasti ymmärtämään sen, etten minä ole se heikko ollut vaan ne ihmiset, jotka ovat sortaneet minua alas. He eivät ole kestäneet kohdata omia heikkouksiaan, vaan on pitänyt pitää kovakuorista kulissia yllä. He ovat kovaan ääneen haukkuneet ja syrjineet muita. Pönkittäneet itseään paremmiksi kuin muut. Kieltäytyneet näkemästä sitä mitä ovat itse tehneet väärin. Eihän vika heissä voi olla. Toisaalta hieman säälin heitä, miten vaikea heillä on itsensä kanssa olla.

Melkein 20 vuotta luulin voivani ”korjata” toista. Jos ihminen ei itse halua muuttua ja kohdata omia vikojaan ja heikkouksiaan, niin ei siinä voi kukaan toinenkaan mitään tehdä. Se on sama kuin hakkaisi päätään tiiliseinään ja toivoisi että se seinä pehmenee. Satutat vain itseäsi.

”Olet hullu heille, jotka eivät pysty manipuloimaan sinua. Häiriintynyt ihminen ei pidä terveistä peileistä, terveet rajat suututtavat ja saavat aikaan ns. narsistisen raivon. Narsisti ei pysty katsomaan itseään eikä ottamaan vastuuta omasta toiminnastaan, joten oma paha olo on projisoitava muihin. Toisen syyttäminen esim. juurikin narsistiksi tai hulluksi onkin melko yleistä näissä tilanteissa. Mielenterveysongelmiin vihjaaminen on myös tyypillistä. Narsisti elää häpäisystä, joten mitenkään muutenkaan nämä kuviot eivät valitettavasti voi mennä.

Narsisti ei usein voi itselleen mitään. Se on surullista, muttei sinun vastuullasi. Voit seurata sivusta, kun narsisti kaivaa omaa kuoppaansa. Alkuperäinen syy narsistin pahaan oloon on muualla kuin sinussa, siitä voit olla varma. Sinulla on lupa voida hyvin ja suojata itsesi terveillä rajoilla.”

-Johanna Pesonen, Soultions Therapy & Coaching-

 

”Of course healing is panful, dear one.

The medicine must go deeper than the poison.”

– Mira Hadlow-

Nämä lauseet luettuani, purskahdin itkuun. Sitä on jotenkin kai ajatellut, että nythän pitäisi olla iloinen ja energinen kun on päässyt pois siitä paskasta. Ei osaa ajatella sitä, että silloinhan se toipuminen vasta alkaa kun pääset turvalliseen ja rauhalliseen elämään kiinni. Silloin sinulla on vasta mahdollisuus käydä ne vaikeat asiat läpi ja silloin se kaikki iskee vasten kasvoja. Mitä kaikkea olet kokenut ja mitä kaikkea vaille olet jäänyt. Kaivat sisimmästäsi ylös sitä kaikkea paskaa mitä olet sinne joutunut piilottamaan, tottakai se on tuskallista ja uuvuttavaa.

”Jos emme uskalla sukeltaa sinne missä on hyvin pimeää, meidän on vaikea löytää todellisen itsemme luo.”

-Jenni Kivikoski-

Yhden suuren muutoksen olen itsessäni huomannut. Ennen ajattelin huoneeseen astuessani, että pitävätkö muut ihmiset minusta ja olenko minä heidän arvoinen. Nykyisin kun astun huoneeseen, mietin pidänkö minä muista ihmisistä ja ovatko he minun arvoisia 🧡

🧡: Veera