Tein todella kauan sitä, että yritin peittää jos minua alkoi ahdistamaan tai joku pelko koitti tulla päälle. En halunnut näyttää olevani heikko. Kauan se johtui myös siitä, etten halunnut huolestuttaa lapsia. Pidin itseni kasassa kynsin ja hampain lasten läsnäollessa ja illan tullen kun sain lapset nukkumaan, romahdin. Minun piti olla se joka pitää kaiken kasassa, samaan aikaan kun toinen tuhosi sitä minkä kerkesi. Sen peittäminen oli todella raskasta. Tiedän myös, että tunteiden peittäminen johtui siitä, etten vuosikymmeniin voinut olla oma itseni. Kun minusta tuntui pahalta niin toinen vain lisäsi sitä pahaa oloa vähättelemällä ja syyllistämällä. Nyt opettelen olemaan näkyvä kaikkien tunteideni kanssa. Opettelen sitä, ettei mikään tunne ole väärin ja että minulla on täysi oikeus kaikkiin tunteisiin.

Tämänkin kunnolla sisäistin Katja Kestin kirjoittaman tekstin myötä:

”Yksi tehokkaimpia lääkkeitä hylätyksi ja torjutuksi tulemisen pelkoon on sallia itsensä kokea tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin sillä hetkellä on.”

Se on ihan todella vaikeaa ja pelottavaa tulla kaikinpuolin näkyväksi. Ensinnäkin näkyväksi itsellesi ja sen jälkeen myös muille. Kauan jatkuneen henkisen väkivallan takia tulee helposti vähäteltyä omia tunteita ja tutusti ajateltua, ettei saisi tuntea niin. Ettei kukaan hyväksy minua tälläisenä. Kirosin pitkään omaa herkkyyttäni. Miksi minun pitää olla näin herkkä? Miksi minun pitää olla tälläinen? Koska kukaan ei ollut koskaan kertonut miten mahtava ominaisuus se herkkyys oikeasti on. Oli vain lytätty alas, etten ole mitään sellaisena. Itkupilli ja herkkis.

Ja miten paljon meidän oma mieli tekeekään johtopäätöksiä meidän päähän. Jonkun toisen huono käytös saa meidät ajattelemaan, että se käytös johtuu meistä. Että minussa on jotain vikaa, vaikka syy voi olla jossain ihan muualla. Toisella ihmisellä voi itsellään olla henkilökohtaisia ongelmia, joista käytös johtuu. Kuten yleensä juuri niin onkin. Eikä hän välttämättä itse sitä edes tiedosta.

Menneisyyteni jätti minuun niin isot jäljet, että omat reaktiot joihinkin puheisiin tai ihmisten tekoihin yllättävät välillä itsenikin. Niin kauan elin niin, että sulkeuduin, jouduin pakenemaan kun mieleni pahoitettiin tai koin tilanteen ahdistavaksi. Vierellä ei ollut ymmärtävää ja turvallista ihmistä. Jos jäin tilanteeseen, sattui vaan lisää, loukattiin vaan lisää, joten itseäni suojellakseni sulkeuduin tai poistuin paikalta. Kumppani sai minut sanoillaan lukkoon, käänsi kaikki tilanteet minun syyksi ja monesti uskoin itsekkin olevani syypää. En pystynyt puolustamaan itseäni, koska en tajunnut ettei vika ole minussa. Minut oli manipuloitu siihen, ettei minulle mikään riitä tai kelpaa, pahoitin mieleni ihan turhaan ja olin heikko. Vedottiin siihen, että toisilla asiat on vielä huonommin, mitä sinä valitat?

Usein teki mieli huutaa, että ENTÄS MINÄ? ENTÄS MINUN JAKSAMINEN? ENTÄS MINUN TUNTEET, TARPEET? Ei niillä ollut mitään väliä. Aina vaan suoritin, koitin miellyttää muita. Olla tarpeeksi hyvä, riittävä, kelvata. En päässyt missään vaiheessa olemaan oikeasti oma itseni, etsimään sitä kuka minä olen. Yritin vaan sovittautua muiden minulle asettamaan muottiin.

Yritin kaikin keinoin vaan pitää perheen kasassa, en halunnut että lapset joutuu elämään eroperheessä. Kuvittelin, että se olisi heille parempi, että vanhemmat ovat yhdessä. En silloin tajunnut sitä, että se satutti vaan lapsiakin enemmän kun oltiin yhdessä onnettomia. Enkä myöskään silloin vielä ymmärtänyt millaisen väkivallan ja paineen alla me elimme.

Kun mulla oli paha olla, ahdisti, kotona sain vaan kommenttia ”mikä sulla nyt taas on?” Mykkäkoulua siitä että itkin tai mulla oli paha olla. Syyllistystä siitä etten halunnut seksiä ja kostoksi lähti juomaan. Jossain vaiheessa siitä tuli helpotus, että se lähti. Sillon pystyin taas hengittämään.

Ei meillä kotona kukaan saanut näyttää tunteitaan. Se oli yhtä varpaillaan oloa kokoajan. Jos lapset satutti itsensä, niin tuli vaan kommenttia että ”ota kovempaa seuraavan kerran” ja passitettiin itkemään omaan huoneeseen. Itkut piti aina hoitaa omassa huoneessa ja mieluusti vielä hiljaa. Huuti vielä perään että lopeta se joutava ulina. Joka kerta minun sydän hajosi tuhanneksi muruseksi kun hän kohteli lapsia niin ja minä jos nousin vastaan niin siitä se helvetti vasta repesikin, kun en vetänyt yhtä köyttä vanhempana ja kyseenalaistin hänen tapansa toimia. Yleensä vaivihkaa ja salassa menin lohduttamaan lapsia.

Hänen kasvatustyyli oli todella natsimainen ja ilkeä. Lasten piti iltaisin olla juuri minuutilleen sängyssä. Jos et itse ollut muistanut ajoissa syödä iltapalaa niin voi voi, ”olisit seurannut kelloa, sulla oli aikaa”. Itse kävin hiljaa heitä muistuttelemassa, että kello on paljon, nyt syömään että kerkeätte syödä. Tiesin, että sillä kellon lyömällä se olisi myöhäistä. Itse hän ei kumminkaan laittanut rikkaa ristiin, että olisi passittanut lapsia syömään tai auttanut iltapalassa. Tuntui, että hän ihan odotti sitä että saa käskeä heidät sänkyyn nälkäisinä ja itkuisina. Se oli niin väärin! Jokainen tietää, ettei uni tule jos on kova nälkä!

Nuorimmaiselle onkin kehittynyt sen kohtelun myötä vaikea suhde ruokailuun. Hän on ollut aistiensa kanssa aina todella herkkä. Isänsä teki usein sitä, että käski keittiöön sanomaan mitä ottaa esim. iltapalaksi ja jos pieni ei kerralla tiennyt kaikkea sanoa mitä jaksaa syödä, niin sitten ei tullut mitään muuta kuin esim. se omena minkä oli pyytänyt. ”Olisit sanonut kerralla kaikki mitä syöt. Nyt on myöhäistä!”Tai jos keittiössä ei ollut sillä sekunnilla kun se isälle sopi niin jäi ilman syömistä kokonaan, enää hän ei auttanut kun oli sieltä pois tullut.

Jos lapset oli unohtaneet laittaa pyörät lukkoon niin hän repi heidät sängystä, olivat unessa tai eivät ja passitti ulos laittamaan ne lukot kiinni.

Minulle oli helpompi siis tehdä kaikki itse, pyytämättä apua mihinkään, niin säästyimme kaikki itkuilta ja pahalta mieleltä. Silti sain syyllistystä siitäkin, että olen liian lepsu. ”Pitääkö minun tästä nousta vai saatko sinä ne kuriin?” Ei lapset saaneet olla lapsia. Heidän olisi pitänyt olla kuin armeijassa.

Aloin eilen illalla, tai pikemminkin yöllä, lukemaan Irene Kristerin kirjaa Tule lähelle, mene pois. Hän sanoitti siinä hyvin jo alussa asioita, jotka tunnistan itsekkin.

”Olemme onnistuneet valitsemaan kumppaniksi henkilön, joka on yhtä kykenemätön vastavuoroiseen parisuhteeseen kuin itsekkin olemme. Näin olemme varmistuneet, että pääsemme elämään uudelleen lapsuutemme kuviota, sitä tuttua ja turvallista. Epävarmuus on ollut ainoa varmuus jonka tiedämme.”

”Toimimaton lapsuus, jota kannamme sisällämme, saa meidät suostumaan mihin tahansa, jotta meitä ei hylätä.”

Kauan syyllistin itseäni siitä, että olin valinnut kumppanikseni ja lasteni isäksi sellaisen ihmisen kaltaisen olennon. Mutta kasvumatkani aikana ymmärsin sen, etten ollut koskaan nähnyt enkä kokenut tervettä ja rakastavaa parisuhdetta. En saanut siihen mallia, joten kuinka olisin voinut tietää millainen sen kuuluisi olla? Ajattelin, että kaikilla muillakin on tälläistä.

Olen purkanut paljon näitä menneitä ulos ja paljon on vielä purkamatta. Vuosikymmenien väkivallan jälkeen on pitkä tie toipua ja pienin askelin päästä eteenpäin kohti vapaampaa elämää ❤️

🧡:Veera

Ps: kuvaa klikkaamalla pääset kyseisen tekstin tiktok sivulle 🤗