Hetken hengitän

Sunnuntai-ilta.
Olen yksin kotona, mieheni lähti isänpäivänviettoon kotiinsa. Ei ole nälkä, ei jano, ja sain juuri tiskit tiskattua. Koska sunnuntai on lepopäivä, sen enempää siivousta tai työtä en tänään suostu tekemään. Ei ole kiire minnekään. Päivällä kävimme ystävien kanssa messussa (ja kyllä, olemme kaikki parikymppisiä!), joten päivän suurin sosiaalinen tarvekin on jo täyttynyt.

Nyt vain hengitän hetken.

On ihanaa kun arjessa on niitä hetkiä, jolloin voi vain pysähtyä ja olla. Ja vähän hymyillä. Voi olla kiitollinen niistä asioista, joita on saanut elämäänsä rikastuttamaan ja päästää hetkeksi irti kaikesta siitä, mikä odottaa tekemättömänä, vaativana tai haasteellisena. Mikä saa sinut hymyilemään?

Nykymaailmassa pelataan paljon ihmisten tarpeilla ja loputtomalla haluamisella. Yhä suuremmat vaatimukset odottavat täyttäjäänsä antaakseen suorituksen jälkeen tilaa vieläkin isommille vaatimuksille. Mutta tässä sunnuntai-illassa en enää tarvitse mitään.
Jos elämä on pelkästään tarpeita ja haluamista, ei koskaan tule sellaista hetkeä, jolloin voi sanoa olevansa tyytyväinen. Tai jolloin tuntisi, että tässä on hyvä.

Imekää itseenne sunnuntai-illan rauhaa!
Sekään ei kestä, ja taas tulee aamu jolloin pitää tarttua töihin. Mutta sitä ennen hetki, jona ei tarvinnut mitään muuta, on jättänyt jälkensä.

Peace,

Hallu