Tarinoita mielestä, kivusta, selviytymisestä ja ihmisyydestä
Oma elämänkerta – pintaraapaisu
SINÄ ET OLE YKSIN
Tämä blogiteksti kertoo elämästä sellaisena kuin se on ollut. Ei sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla, eikä sellaisena kuin se ehkä ulkopuolisen silmin näyttää.
Se kertoo lapsesta, joka halusi kuulua joukkoon. Nuoresta, joka yritti peittää kipunsa näyttämällä vahvalta. Aikuisesta, joka on joutunut katsomaan menneisyyttään, omia valintojaan ja kokemuksiaan uudesta näkökulmasta.
Haluan kirjoittaa asioista, joista ei aina ole helppo puhua. Yksinäisyydestä, kiusaamisesta, hyväksynnän kaipuusta, ihmissuhteista, mielenterveydestä, virheistä ja selviytymisestä. Myös niistä hetkistä, jolloin ihminen ei enää tunnista itseään tai ymmärrä, miksi reagoi niin voimakkaasti asioihin ympärillään.
En kirjoita tätä väittääkseni, että olisin aina ollut oikeassa. En myöskään halua asettaa itseäni muiden yläpuolelle tai siirtää kaikkea vastuuta muille ihmisille. Jokaisella tarinalla on monta puolta, ja myös omia toimintatapojaan täytyy pystyä tarkastelemaan rehellisesti.
Mutta omien virheiden myöntäminen ei tarkoita sitä, että pitäisi vähätellä niitä asioita, joita itse on joutunut kokemaan.
Olen oppinut, ettei ihmisen elämä jakaudu yksinkertaisesti hyviin ja huonoihin ihmisiin, vahvoihin ja heikkoihin tai onnistumisiin ja epäonnistumisiin. Meissä kaikissa on ristiriitoja. Joskus ihminen toimii tavalla, jota ei myöhemmin ymmärrä. Joskus hän yrittää vain selvitä tilanteesta, johon hänellä ei ole ollut keinoja.
Ehkä juuri siksi haluan kertoa tämän tarinan.
Jos joku tunnistaa näiltä sivuilta oman yksinäisyytensä, häpeänsä, pelkonsa tai kokemuksensa siitä, ettei koskaan oikein kelpaa, toivon hänen ymmärtävän, ettei hän ole yksin.
Sinun ei tarvitse olla täydellinen ollaksesi arvokas. Sinun ei tarvitse todistaa kenellekään, että ansaitset tulla kohdelluksi hyvin.
Tämä on minun tarinani. Se ei ole kertomus täydellisestä selviytymisestä, vaan ihmisestä, joka yrittää ymmärtää itseään ja elämäänsä yhä paremmin.
OSA I – KUN OMA MIELI TUNTUU VIERAALTA
1. Lapsi, joka halusi kuulua joukkoon
Olin lapsena kiltti, mutta erilaisuuteni huomattiin jo varhain. En oikein tuntunut löytävän paikkaani muiden lasten joukossa. Minua kiusattiin ja jätettiin ulkopuolelle. Joskus toiset lapset saattoivat leikkiä kanssani salaa, mutta samalla tuntui siltä, että heitä hävetti tulla nähdyksi seurassani.
Muistan myös sen, kuinka toisinaan tuntui, että kelpasin muille silloin, kun minulla oli jotain tarjottavaa. Esimerkiksi syntymäpäivilleni kyllä tultiin, mutta arjessa en välttämättä ollut se, jonka seuraa oikeasti haluttiin.
Kiusaaminen ei ollut ohimenevä vaihe, vaan se jatkui läpi koko peruskoulun. Koulupäivät saattoivat tuntua niin raskailta, että joskus jopa koulusta pois jääminen tuntui helpotukselta. Silloin ei tarvinnut kohdata niitä ihmisiä, joiden seurassa tunsi itsensä vääränlaiseksi.
Pystyin kertomaan kotona kiusaamisesta, mutta se ei poistanut sitä tunnetta, jota kannoin mukanani. Tilanne vaikutti sekä psyykkiseen että fyysiseen vointiini. Jo lapsena jouduin pohtimaan asioita, joita lapsen ei pitäisi joutua pohtimaan: miksi en kelpaa, miksi minua ei hyväksytä ja miksi ystävyyden löytäminen tuntuu niin vaikealta?
Minulla ei ollut sellaista turvallista ja aitoa ystävää, jonka rinnalla olisin voinut olla täysin oma itseni. Ihmisiä tuli ja meni. Jotkut esittivät ystävää, mutta ajan myötä heidän todellinen suhtautumisensa paljastui.
Silti yritin aina uudelleen. Halusin löytää ystäviä, kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Ehkä juuri siinä oli yksi vaikeimmista asioista: vaikka petyin ihmisiin kerta toisensa jälkeen, en lakannut etsimästä hyväksyntää.
Vähitellen huomasin, kuinka paljon olin valmis tekemään sen eteen, että joku pitäisi minusta. Saatoin miellyttää muita, olla aina saatavilla ja suostua asioihin, joita en oikeasti halunnut. Pelko siitä, että menettäisin jonkun, saattoi olla niin suuri, että siedin sellaistakin kohtelua, jota minun ei olisi tarvinnut hyväksyä.
En osannut silloin ajatella, että minulla olisi oikeus asettaa rajoja. Halusin vain, että joku jäisi.
Ehkä jo silloin opin, ettei joukkoon kuuluminen ole aina sama asia kuin hyväksytyksi tuleminen.
2.Nuoruus – kapinallisuutta ja särkyneen pinnan alla
Olisi voinut ajatella, että iän myötä asiat helpottuisivat. Että lapsuuden kiusaaminen jäisi taakse ja nuoruus tarjoaisi mahdollisuuden aloittaa alusta.
Minun kohdallani ulkopuolisuuden tunne ei kuitenkaan kadonnut peruskoulun aikana.
Nuoruudessa olin monella tavalla ristiriitainen. Olin yksinäinen ja epävarma, mutta samaan aikaan kapinallinen ja voimakkaasti reagoiva. Kaipasin huomiota ja hyväksyntää, mutta en välttämättä halunnut näyttää muille, kuinka paljon niitä kaipasin.
Yritin antaa itsestäni kuvan, ettei minuun voinut sattua.
Ehkä se oli yksi tapa suojautua. Jos näyttäisin muille, ettei heidän sanomisensa tai tekonsa vaikuttaneet minuun, he eivät saisi sitä reaktiota, jota ehkä tavoittelivat.
Mutta se, miltä ihminen näyttää ulospäin, ei aina kerro mitään siitä, mitä hänen sisällään tapahtuu.
Kun loukkaavat sanat eivät enää näkyneet ulospäin
Muistan tilanteita koulun käytäviltä, joissa pojat huutelivat perääni: ”vitun huora”.
Minä en välttämättä pysähtynyt tai näyttänyt loukkaantuneelta. Saatoin kävellä pää pystyssä, heilauttaa takapuoltani ja näyttää keskisormea.
Se saattoi näyttää uhmakkaalta. Joku olisi voinut ajatella, että minulla oli pokkaa tai etten välittänyt muiden mielipiteistä.
Mutta todellisuudessa olin sisältä aivan rikki.
Olisin halunnut romahtaa ja itkeä. Loukkaavat sanat sattuivat, vaikka en näyttänyt sitä. Ulospäin rakennettu vahva olemus ja sisäinen kokemus olivat täysin erilaisia.
En silloin välttämättä osannut käsitellä sitä, mitä minulle tapahtui. En ehkä osannut myöskään pyytää apua sillä tavalla kuin olisin tarvinnut.
Sen sijaan vastasin tilanteisiin omalla tavallani. Näytin uhmaa, vaikka sisälläni oli kipua.
Jälkikäteen olen miettinyt, kuinka helposti tällainen käytös voidaan tulkita väärin. Ihminen, joka puolustautuu äänekkäästi tai käyttäytyy kapinallisesti, voidaan nähdä hankalana tai välinpitämättömänä. Harvemmin pysähdytään kysymään, mitä kaikkea sen käytöksen taustalla voi olla.
Minun kohdallani se ei tarkoittanut sitä, etteivät sanat olisi satuttaneet.
Ne satuttivat.
Kun kiusaaminen vaihtoi muotoaan
Yhdeksännellä luokalla kiusaaminen muuttui jälleen. Aiemman loukkaavan nimittelyn rinnalle tuli seksuaalissävytteistä huutelua.
Minulle huudeltiin esimerkiksi ”herkkupeppu”, vihellettiin ja kommentoitiin ulkonäköäni.
Tuolloin kokemukseni tästä huomiosta oli ristiriitainen. Osa siitä tuntui jopa imartelevalta. Kun oli pitkään kokenut itsensä ulkopuoliseksi ja torjutuksi, saattoi tuntua merkitykselliseltä, että joku kiinnitti huomiota.
Nyt aikuisena ymmärrän tilanteen eri tavalla.
Olen alkanut nähdä, ettei kyse ollut välttämättä ihailusta tai arvostuksesta. Kyse saattoi olla siitä, että kiusaaminen jatkui, mutta sen keinot vaihtuivat. Kun loukkaavat sanat eivät enää saaneet minulta samanlaista reaktiota, huomio siirtyi seksuaalissävytteiseen huuteluun.
Se, että koin osan huomiosta silloin imartelevana, ei tee siitä hyväksyttävää. En myöskään voi arvioida tuon ajan tapahtumia vain sen perusteella, miltä ne tuntuivat minusta silloin. Voin tarkastella niitä myös sen perusteella, miten ne ymmärrän nyt.
Aikuisena ajatus siitä, että toiset käyttivät seksuaalissävytteistä huutelua osana kiusaamista, tuntuu jopa vastenmieliseltä.
Olen joutunut opettelemaan erottamaan toisistaan huomion, arvostuksen ja kunnioituksen.
Kaikki huomio ei ole hyvää huomiota. Se, että joku huomaa sinut, ei tarkoita, että hän arvostaa sinua. Eikä se, että joku antaa sinulle huomiota, tarkoita, että hänellä olisi oikeus kohdella sinua miten tahansa.
Kaikki huomio ei ole arvostusta. Kaikki ihailulta näyttävä ei ole kunnioitusta.
3. Mitä lapsuudesta ja nuoruudesta jäi mukaan?
Lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia ei voi aina jättää taakseen vain siksi, että ikää tulee lisää.
Minulle niihin liittyi paljon hyväksynnän etsimistä, ystävyyden kaipuuta ja vaikeutta tunnistaa, millaista kohtelua minun pitäisi hyväksyä ja millaista ei.
Kun ihminen oppii jo nuorena pelkäämään ulkopuolelle jäämistä, ihmissuhteista voi tulla monimutkaisia. Silloin voi olla vaikea erottaa, haluaako olla jonkun kanssa siksi, että suhde on hyvä, vai siksi, ettei halua enää kokea yksin jäämistä.
En halua väittää, että kaikki myöhemmät elämäni vaikeudet johtuisivat lapsuuden kokemuksista. Ihminen on paljon muutakin kuin menneisyytensä. Mutta olisi epärehellistä olla tunnistamatta sitä, että lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat osa elämäntarinaani.
Olen joutunut myöhemmin katsomaan myös omia toimintatapojani. Sitä, miten reagoin, miten suhtaudun toisiin ihmisiin ja kuinka vaikeaa omien rajojen pitäminen on joskus ollut.
Ehkä yksi tärkeimmistä asioista, joita olen joutunut opettelemaan, on tämä:
Minun ei tarvitse ansaita ihmisarvoani olemalla muille mieliksi.
OSA I – KUN OMA MIELI TUNTUU VIERAALTA
4. Peruskoulun jälkeen – mahdollisuus aloittaa alusta
Kun peruskoulu lopulta päättyi, edessä oli uusi vaihe elämässäni. Lähdin kymppiluokalle ja talouskouluun. Opiskelun jatkaminen ei kuitenkaan ollut minulle itsestäänselvyys, sillä koulunkäynti oli ollut jo pitkään todella vaikeaa.
Jälkikäteen ymmärrän paremmin, miksi opiskelu tuntui niin haastavalta. Suurin osa voimavaroistani oli kulunut aivan johonkin muuhun kuin koulunkäyntiin. Olin käytännössä koko peruskoulun ajan selviytymismoodissa. Päivistä suuri osa meni siihen, että yritin selvitä kiusaamisesta ja ympäristöstä, jossa en tuntenut oloani turvalliseksi.
H678
Kun pääsin koulusta kotiin, pääsin hetkeksi rauhaan. Kotona minun ei tarvinnut kohdata samoja ihmisiä tai miettiä, mitä koulussa seuraavana päivänä tapahtuisi. Mutta vaikka koulupäivä oli ohi, kouluun liittyvät asiat eivät kadonneet mielestäni. Jo pelkkä ajatus koulusta saattoi aiheuttaa ahdistusta.
Läksyjen tekeminen jäi usein vähäiseksi. Ei siksi, etteikö koulunkäynnillä olisi ollut merkitystä, vaan koska voimavarani olivat rajalliset. Opiskeluun keskittyminen oli vaikeaa, kun niin paljon energiaa kului siihen, että jaksoin ylipäätään olla koulussa.
Pienestä pitäen olin myös käynyt usein kouluterveydenhoitajalla ja lääkärissä erilaisten fyysisten oireiden vuoksi. Kehossanikin näkyi se, ettei kaikki ollut hyvin. Koulumenestykseni jäi heikoksi, ja peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli noin kuuden luokkaa.
Numeroita katsoessa voisi helposti ajatella, ettei koulunkäynti vain kiinnostanut tai ettei minulla ollut opiskelumotivaatiota. Todellisuus oli kuitenkin monimutkaisempi. Minulla oli paljon muutakin kannettavaa kuin tavalliset koululaisen huolet.
Uusi ympäristö, uusi mahdollisuus
Kymppiluokalla tapahtui kuitenkin jotakin myönteistä. Ympäristö vaihtui, ja sain mahdollisuuden aloittaa uudessa paikassa ilman vuosien aikana muodostunutta kiusaamisen ja ulkopuolisuuden historiaa.
Puolen vuoden aikana ihmiset eivät ehtineet tutustua minuun samalla tavalla kuin peruskoulussa. Pidin myös itse muita etäällä. En päästänyt ihmisiä kovin lähelle, ehkä siksi, etten halunnut joutua uudelleen samanlaiseen tilanteeseen kuin aikaisemmin.
Tällä kertaa pystyin keskittymään paremmin opiskeluun. Sain nostettua keskiarvoni yli seitsemään.
Se saattoi kuulostaa pieneltä muutokselta, mutta minulle se merkitsi paljon. Olin saanut näyttöä siitä, että pystyin parempaan, kun ympärilläni oli rauhallisempaa ja minun ei tarvinnut käyttää kaikkea energiaani selviytymiseen.
Ympäristön vaihtuminen teki siis konkreettisen eron. En ollut yhtäkkiä muuttunut toiseksi ihmiseksi tai saanut kaikkia vaikeuksia katoamaan. Minulla oli vain hieman enemmän tilaa keskittyä itseeni ja opiskeluun.
Kymppiluokan jälkeen suuntasin Tornioon, jossa kävin talouskoulun. Se kesti noin puoli vuotta.
5. Tornio – parisuhde toi turvaa, ystävyyttä en enää osannut kaivata
Tornion aikaan elämässäni tapahtui myös jotakin henkilökohtaisesti merkittävää. Olin tavannut mummon luona käydessäni ensimmäisen vakavasti otettavan poikaystäväni.
Muistan, että minulle syntyi tunne siitä, että tässä on ihminen, jonka kanssa haluan viettää aikaa ja johon haluan tutustua paremmin. Suhde tuntui tärkeältä, ja päätin muuttaa Tornioon.
Talouskoulun jälkeen sain opiskelupaikan hotelli- ja ravintola-alan perustutkintoon. Elämä alkoi rakentua uudenlaiseksi. Kävin koulua, seurustelin, harrastin ja keskityin omiin asioihini.
Ulospäin katsottuna elämässä oli paljon tavallisen nuoren aikuisen elämään kuuluvia asioita. Oli opiskelua, parisuhde ja vapaa-aikaa. Olin saanut uuden mahdollisuuden rakentaa elämääni ympäristössä, joka ei ollut sama kuin se, jossa olin kasvanut.
Yksi asia oli kuitenkin edelleen ennallaan: minulla ei ollut koulussa ystäviä.
Ammattikoulussa ollessani minulla oli parisuhde, omat menoni ja omat kiinnostuksenkohteeni. En tuolloin kokenut ystävien puuttumista samalla tavalla ongelmaksi kuin ehkä aikaisemmin. Ajattelin, etten tarvitse ystäviä, koska minulla oli hyvä parisuhde.
Parisuhde täytti osittain sitä aukkoa, jonka ystävyyden puuttuminen oli jättänyt. Minulla oli ihminen, jonka kanssa vietin aikaa ja jonka seurassa tunsin olevani tärkeä. Ehkä sen vuoksi en samalla tavalla edes etsinyt ystävyyssuhteita.
Kun katson tätä vaihetta nyt taaksepäin, huomaan, kuinka paljon parisuhde merkitsi minulle. Se toi elämään läheisyyttä ja jatkuvuutta aikana, jolloin minulla ei ollut ympärilläni sellaista ystäväpiiriä, johon olisin kuulunut.
En kuitenkaan halua väittää, että olisin silloin tietoisesti korvannut ystävyyssuhteet parisuhteella. Tuolloin elämäni vain rakentui sen ympärille, ja koin sen riittävän.
Huomio, jota en halunnut
Ammattikoulussa kiusaaminen ei ollut enää samanlaista kuin peruskoulussa. Minua ei varsinaisesti haukuttu ilkeästi, mutta sain osakseni huomiota, joka tuntui ristiriitaiselta ja usein myös ahdistavalta.
Erityisesti poikien käyttäytyminen jäi mieleeni.
Kun kävelin esimerkiksi ruokailujonoon, saatoin kuulla pöydistä huutelua: ”Katsokaa, sieltä se Tuija tulee.” Perään saatettiin kommentoida hyvää persettä, ja minua katseltiin tavalla, joka tuntui häiritsevältä.
Kyse ei ollut yksittäisestä katseesta tai kohteliaisuudesta. Minusta tuntui, että huomio kohdistui jatkuvasti ulkonäkööni ja vartalooni. Kun tulimme täysi-ikäisiksi, samanlainen häiritsevä huomio saattoi jatkua myös baareissa. Se ei siis jäänyt koulun käytäville.
Tiesin kyllä, että olin näyttävän näköinen. En kuitenkaan koskaan pitänyt siitä tavasta, jolla minua kohdeltiin.
Minulle syntyi tunne, kuin olisin ollut esine, jota ihailtiin ja jonka huomiosta kilpailtiin. Ikään kuin ympärilläni olisi ollut ihmisiä, jotka yrittivät kilvan saada huomioni ja voittaa minut puolelleen, vaikka minä en ollut kiinnostunut sellaisesta huomiosta.
Olin seurustelusuhteessa ja erittäin rakastunut. En ollut etsimässä muita ihmisiä tai heidän kiinnostustaan. Silti jouduin kohtaamaan tilanteita, joissa omaa ulkonäköäni kommentoitiin ja minua katseltiin tavalla, joka ei tuntunut kunnioittavalta.
Tämä oli minulle jälleen yksi ristiriitainen kokemus ihmissuhteista ja muiden ihmisten suhtautumisesta. Olin aikaisemmin kaivannut hyväksyntää ja halunnut tulla nähdyksi, mutta nyt huomasin, ettei kaikenlainen huomio tuntunut hyvältä.
Oli eri asia tulla nähdyksi ihmisenä kuin tulla nähdyksi pelkästään ulkonäön kautta.
Ehkä juuri tässä opin ymmärtämään entistä selvemmin, ettei huomion saaminen tarkoita samaa kuin arvostuksen saaminen.
Kolme vuotta ja seuraava elämänvaihe
Ensimmäinen vakavasti otettava parisuhteeni kesti noin kolme vuotta.
Olin siihen aikaan rakastunut ja elämässäni oli paljon muutakin kuin koulunkäynti. Suhde oli minulle tärkeä osa nuoruuttani ja sitä elämänvaihetta, jossa olin rakentamassa itsenäisempää elämää.
Ajan myötä kuitenkin kasvoimme erillemme. Suhde päättyi, ja valmistumisen jälkeen oli aika lähteä kohti uusia haasteita.
Vuonna 2011 muutin takaisin Kuopioon.
6. Aikuisuuden alku – miksi tavallinen arki tuntui niin raskaalta?
Vuonna 2011 palasin Kuopioon työn perässä. Aloin tehdä töitä tarjoilijana, ja elämässäni alkoi uusi vaihe.
Olin saanut ammatin ja siirtynyt opiskelusta työelämään. Olisi voinut ajatella, että nyt elämä asettuisi uomiinsa. Olinhan tehnyt töitä sen eteen, että saisin koulutuksen ja pääsisin rakentamaan omaa tulevaisuuttani.
Mutta jo siinä vaiheessa huomasin jotakin, mitä en oikein osannut selittää.
Työnteko tuntui aivan kamalan raskaalta.
Väsyin helposti ja tuntui, että olin jatkuvasti uuvuksissa. Sairauspoissaoloja kertyi paljon. Tavallinen arjen pyörittäminenkin tuntui haastavalta.
En välttämättä osannut tuolloin yhdistää näitä kokemuksia mihinkään suurempaan kokonaisuuteen. Olin nuori aikuinen, jonka olisi ehkä ajateltu olevan täynnä energiaa ja valmiina tarttumaan työelämään. Minä kuitenkin huomasin jo varhain, ettei jaksamiseni ollut sellaista kuin olisin toivonut.
Elämänhallinta tuntui vaikealta jo nuoruusiässä ja aikuisuuden kynnyksellä. Työelämään siirtyminen ei automaattisesti tuonut mukanaan sellaista tasapainoa, jota olin ehkä odottanut.
Jälkikäteen tätä vaihetta tarkastellessani huomaan, ettei jaksamisen kanssa kamppailu alkanut vasta myöhemmällä iällä. Jo silloin oli merkkejä siitä, että arjen vaatimukset kuormittivat minua paljon.
En vielä tiennyt, mistä kaikesta oli kyse. Tiesin vain, että väsyin helposti ja että elämä tuntui ajoittain raskaammalta kuin sen olisi pitänyt tuntua.
OSA II – KUN ELÄMÄ NÄYTTI ASETTUVAN PAIKOILLEEN
- Vuosi 2012 – ensimmäistä kertaa tuntui, että onnistun
Tein tarjoilijan töitä noin vuoden. Työ oli kuitenkin tuntunut jo pitkään raskaalta, ja olin ehtinyt miettiä, olisiko minulle olemassa jotakin muuta, jossa viihtyisin paremmin.
Kesällä 2012 sain yllättävän yhteydenoton. Minuun otti yhteyttä henkilö, joka oli ollut kaverini jo yläasteajoilta. Hän työskenteli puhelinmyyntifirmassa tiiminvetäjänä ja kysyi, kiinnostaisiko minua tulla heille töihin.
Ajattelin heti, että jes, mikä ettei! Nyt olisi mahdollisuus kokeilla jotakin uutta ja jättää tarjoilijan työt taakse.
Lähdin innokkaana uuteen työpaikkaan. En osannut silloin vielä tietää, kuinka suuri merkitys tällä muutoksella tulisi olemaan itsetunnolleni ja kokemukselleni omasta osaamisestani.
Puhelinmyyntityössä huomasin onnistuvani. Sain esimiehiltä paljon palautetta tavastani tehdä myyntityötä, ja minua kehuttiin hyvistä tuloksista. En ollut vain työntekijä muiden joukossa, vaan tekemiseni huomattiin. Onnistumiseni näkyivät myös palkkapussissa.
Se tuntui hyvältä. Olin löytänyt työn, jossa viihdyin, jossa osasin tehdä asioita hyvin ja jossa sain myös konkreettista palautetta osaamisestani.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntui siltä, että elämä todella rullasi.
Minulla oli työ, josta pidin, hyvä palkka, ystäviä ja harrastuksia. Elämässä oli sisältöä ja asioita, joita odottaa. En ollut enää vain yrittämässä selviytyä arjesta, vaan pystyin myös nauttimaan siitä.
Tämä vaihe oli tärkeä myös siksi, että se osoitti minulle jotakin itsestäni: pystyin onnistumaan, kun löysin itselleni sopivan ympäristön ja työn.
- Rakkaus, yhteinen koti ja perheen perustaminen
Kesällä 2012 kohtasin myös ihmisen, josta tuli myöhemmin poikani isä.
Olimme tavanneet jo aikaisemmin työskennellessämme samassa ravintolassa. Tuolloin olimme kuitenkin vain työkavereita, eikä välillämme ollut vielä mitään sen kummempaa.
Kesällä 2012 kohtasimme uudelleen ravintolassa, ja tällä kertaa jokin tuntui olevan toisin. Meillä synkkasi yhteen, ja aloimme tapailla.
Se oli elämässäni uutta ja ihanaa aikaa. Tapailimme syksyyn 2012 asti, vaikka matkan varrella oli myös mutkia. Ennen varsinaisen parisuhteen aloittamista tilanteessa oli muitakin vaihtoehtoja ja pohdittavaa. Lopulta poikani isä halusi minut ja minä hänet. Päätimme aloittaa parisuhteen.
Muutimme yhteen. Minulla oli tuolloin saksanpaimenkoira nimeltä Aikku, johon myös poikani isä kiintyi valtavasti. Oli mukavaa, että hän suhtautui Aikkuun samalla lämmöllä kuin minäkin.
Vuonna 2013 menimme kihloihin.
Elämässäni oli nyt paljon sellaista, mitä olin aikaisemmin kaivannut: parisuhde, yhteinen koti, työ, jossa onnistuin, ja tunne siitä, että minulla oli oma paikkani elämässä.
Suhde tuntui turvalliselta ja vakaalta.
Ulkopuolelta katsottuna moni asia oli hyvin.
Silti yksi asia ei tuntunut asettuvan paikoilleen.
Kun kaikki näyttää olevan hyvin, mutta itse ei voi hyvin
Vaikka olin löytänyt työn, jossa pärjäsin taloudellisesti hyvin, ja elämässäni oli turvallinen parisuhde, työelämä alkoi jälleen tuntua vaikealta.
Aluksi poissaoloja ei ollut paljon, mutta vähitellen niitä alkoi taas kertyä.
En ymmärtänyt, mitä tapahtui.
Miksi väsyin niin helposti? Miksi töihin lähteminen ahdisti? Miksi ihmisten ilmoille meneminen tuntui välillä niin raskaalta, vaikka minulla ei ollut mitään selvää syytä olla menemättä.
Tämä oli minulle hämmentävää. Olin saanut elämääni asioita, joiden olisi voinut ajatella helpottavan arkea. Työssäni olin onnistunut ja tienasin hyvin. Parisuhteeni oli turvallinen. Silti sisälläni oli jotakin, mikä ei tuntunut olevan tasapainossa.
Yritin löytää ratkaisua vaihtamalla välillä työpaikkaa. Ajattelin, että ehkä uusi ympäristö virkistäisi, ehkä vaihtelu auttaisi ja ehkä kyse oli vain siitä, ettei nykyinen työ enää sopinut minulle.
Mutta työpaikan vaihtaminen ei ratkaissut ongelmaa.
Lopulta palasin takaisin tuttuun ja turvalliseen työhön. Tein myyntityötä vielä vuosina 2015–2018.
Jälkikäteen ajateltuna tässä toistui jo aikaisemmin elämässäni näkynyt ilmiö: pystyin innostumaan, tekemään hyvää tulosta ja onnistumaan, mutta tavallisen arjen ylläpitäminen ja työssä jaksaminen olivat silti vaikeita.
En osannut yhdistää näitä asioita toisiinsa. En ymmärtänyt, miksi elämä saattoi näyttää ulospäin hyvältä, mutta oma vointini ei vastannut sitä kuvaa.
- Äidiksi tuleminen – uusi ja tärkeä elämänvaihe
Tammikuussa 2014 syntyi poikamme.
Äidiksi tuleminen toi elämääni aivan uudenlaisen vastuun. Olin äitiyslomalla yhdeksän kuukautta, ja lokakuussa 2014 palasin takaisin töihin.
Äitiysloma meni hyvin. Keskityin poikani hoitamiseen ja hänen tarpeistaan huolehtimiseen. Syötin, juotin, hoivasin ja pidin huolta kaikesta, mitä pieni lapsi tarvitsi. Päävastuu arjesta oli minulla, sillä poikani isä teki paljon töitä ja minä vietin suurimman osan ajasta poikamme kanssa.
Se tuntui luonnolliselta. Hoidin lastani ja keskityin äitiyteen.
Äitiysloman aikana arkeni rakentui uuden roolini ympärille. Minulla oli tärkeä tehtävä, ja tiesin, mitä päiviltä odotettiin: huolehtia pienestä ihmisestä, joka oli täysin riippuvainen minusta.
Kun palasin lokakuussa töihin, vanhat ongelmat jaksamisen kanssa alkoivat kuitenkin jälleen näkyä.
Mietin uudelleen, mikä ihme minussa oli vikana. Miksi töihin lähteminen tuntui niin vaikealta? Miksi väsyin, vaikka yritin parhaani? Miksi tavallinen arki tuntui välillä ylivoimaiselta?
En ymmärtänyt, miksi sama ongelma toistui elämäntilanteesta riippumatta.
Olin yrittänyt vaihtaa työpaikkaa, olin rakentanut parisuhdetta ja saanut lapsen. Elämässäni oli ollut monia hyviä ja merkityksellisiä asioita, mutta jaksamisen vaikeudet eivät kadonneet.
- Ero vuonna 2019 – uusi alku ja suunta hukassa
Vuonna 2019 lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi.
Opiskelu sujui lopulta kiitettävin arvosanoin, ja valmistuin ammattiin. Se oli minulle itsellenikin hämmästyttävää.
Olinhan aikaisemmin kamppaillut koulunkäynnin kanssa niin paljon, että peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli ollut vain noin kuusi. Nyt pystyin opiskelemaan menestyksekkäästi ja saavuttamaan hyviä tuloksia.
Tässä näkyi jälleen se, ettei aiempi koulumenestykseni ollut koko totuus kyvyistäni. Olosuhteet, elämäntilanne ja oma vointini vaikuttivat siihen, kuinka paljon pystyin käyttämään voimavarojani opiskeluun.
Mutta vuosi 2019 toi mukanaan myös suuren muutoksen yksityiselämässäni.
Syksyllä erosimme poikani isän kanssa.
Ero tuntui osittain uudelta alulta. Olin aloittanut opiskelut, elämässäni oli uusia mahdollisuuksia ja edessä oli vaihe, jossa minun piti opetella rakentamaan arkea erilaisessa elämäntilanteessa.
Mutta uuden alun mukana tuli myös paljon epävarmuutta.
Kun poikani ei ollut luonani, käytin viikonloppuja usein viihteellä käymiseen. Elämääni tuli irtosuhteita, ja etsin uusia ihmisiä ja uutta parisuhdetta. Kaipasin miestä, läheisyyttä ja turvaa. Halusin löytää jonkun, jonka kanssa voisin jatkaa elämääni.
Mutta sitä, mitä etsin, en lopulta tuntunut löytyvän.
Olin eron jälkeen todella hukassa.
Aikaisemmin elämässäni oli ollut parisuhde, yhteinen koti ja tuttu perhearki. Nyt jouduin rakentamaan elämääni uudelleen. Samalla opiskelin, huolehdin äitiydestä ja yritin löytää paikkaani uudessa elämäntilanteessa.
Ehkä en silloin osannut pysähtyä miettimään, mitä oikeastaan tarvitsin. Sen sijaan etsin jotakin itseni ulkopuolelta: uusia ihmisiä, kokemuksia, huomiota ja läheisyyttä.
Kun sisältä alkoi murentua
Jälkikäteen ajateltuna juuri eron jälkeisen ajan vaiheilla mielenterveyteni ongelmat alkoivat näkyä elämässäni entistä selvemmin.
En tarkoita, etteikö minulla olisi ollut vaikeuksia jo aikaisemmin. Olinhan kamppaillut jaksamisen, ahdistuksen ja arjenhallinnan kanssa jo vuosia. Mutta nyt jokin alkoi vähitellen muuttua vaikeammaksi.
Tuntui kuin olisin alkanut murentua sisältä käsin.
Arjenhallinta alkoi rapistua. Elämässäni oli yhä enemmän asioita, joita en saanut pidettyä hallinnassa. Aloin pelata uhkapelejä, ja pelaamisen seurauksena velkaannuin. Irtosuhteita tuli lisää, ja samalla jatkoin uuden kumppanin etsimistä.
En halua kirjoittaa tästä ajasta vain luetteloa asioista, joita tein väärin. Haluan ymmärtää myös sitä, missä tilanteessa olin ja mitä elämässäni tapahtui.
Olin eron jälkeen hukassa, etsin turvaa ja läheisyyttä, ja samaan aikaan oma vointini heikkeni. Tekemäni valinnat eivät kuitenkaan poistaneet sitä pahaa oloa, jota kannoin mukanani. Päinvastoin elämä alkoi muuttua yhä vaikeammin hallittavaksi.
Lopulta tilanne vaikutti myös äitiyteeni ja mahdollisuuksiini huolehtia arjesta samalla tavalla kuin ennen.
Poikani oli siihen asti asunut luonani vuoroviikoin. Vähitellen oireiluni kuitenkin lisääntyi niin paljon, ettei minulla enää ollut voimavaroja ylläpitää vuoroviikkoasumista.
Se oli minulle merkittävä ja vaikea muutos, kun omasta pienestä kullan nupusta en voinutkaan enää huolehtia, kun aikaisemmin huolehtiminen kävi kuin luonnostaan.
Äitinä halusin huolehtia pojastani, mutta oma vointini alkoi rajoittaa sitä, mihin pystyin. Jouduin kohtaamaan sen, ettei pelkkä haluaminen aina riitä, jos omat voimavarat ovat loppumassa.
Tässä vaiheessa elämässäni alkoi näkyä yhä selvemmin se, kuinka paljon olin itsekin avun tarpeessa.
- Pitkäaikainen unelma, voinnin heikkeneminen ja sosiaaliseen mediaan uppoutuminen.
Valmistuin lähihoitajaksi joulukuussa 2020. Olin hakenut opiskelemaan sairaanhoitajaksi, ja vuonna 2021 sain tiedon, että minut oli hyväksytty opiskelemaan. Se oli pitkäaikainen unelmani. Olin päässyt tavoitteeseen, jota olin jo pitkään tavoitellut, ja halusin rakentaa itselleni tulevaisuutta hoitoalalla.
Opinnot eivät kuitenkaan edenneet niin kuin olin toivonut. Oma vointini heikkeni vähitellen, ja lopulta jouduin jättämään sairaanhoitajaopinnot kesken vuonna 2023. Se oli pettymys, sillä kyse ei ollut vain opiskelupaikasta vaan unelmasta, jonka toteutumista olin odottanut pitkään.
Samaan aikaan myös poikani asumisjärjestelyihin tuli muutos. Sovimme, että hän olisi luonani joka toinen viikonloppu. Vuoroviikoin toteutettu asumisjärjestely oli käynyt minulle liian raskaaksi, eivätkä voimavarani enää riittäneet siihen. Jouduin hyväksymään, etten pystynyt siinä elämäntilanteessa kaikkeen siihen, mihin olisin halunnut.
Vuonna 2022 aloitin TikTok-videoiden tekemisen. Aluksi käsittelin niissä yhteiskunnallisia asioita ja politiikkaa. Puolustin paljon naisten oikeuksia ja tartuin aiheisiin, jotka herättivät minussa voimakkaita tunteita.
Huomasin jääväni helposti kiinni yksittäisiin aiheisiin. Saatoin perehtyä niihin pitkään, ajatella niitä jatkuvasti ja tehdä niistä useita videoita. Kun jokin asia alkoi kiinnostaa minua, siitä oli vaikea irrottautua.
Ystäväni huomasi, kuinka paljon sosiaalinen media alkoi viedä minulta aikaa ja energiaa. Hän varoitteli minua siitä, ettei oma pääni välttämättä kestäisi kaikkea sitä myllytystä, jota TikTokissa voisin kohdata. En kuitenkaan kuunnellut häntä, vaan jatkoin videoiden tekemistä ja keskusteluihin osallistumista.
Samaan aikaan oma vointini heikkeni. Olin ajautumassa yhä syvemmälle pahoinvointiini, mutta sosiaalinen media tarjosi jatkuvasti uusia aiheita, joihin keskittyä. En tuolloin osannut nähdä, kuinka paljon se kuormitti minua entisestään.
Lopulta ystäväni ilmoitti ottavansa minuun etäisyyttä, koska hän ei halunnut olla mukana uppoavan laivan mukana. Se tuntui pahalta ja herätti minussa hylätyksi tulemisen kokemuksen. Ymmärsin kuitenkin, että hänelläkin oli rajansa, ja kunnioitin hänen päätöstään. En halunnut vaatia ketään jäämään rinnalleni, jos hän koki tilanteen liian raskaaksi.
Ystävyyden etääntyminen sattui, mutta en syyttänyt häntä siitä, että hän halusi suojella itseään. Olin itsekin tilanteessa, jossa en enää oikein osannut huolehtia omasta jaksamisestani. Jatkoin silti eteenpäin pysähtymättä kunnolla miettimään, mitä minulle oli tapahtumassa.
Osa IV – Mielenterveyden vaikeudet
Tässä osassa elämäntarinani alkaa saada uuden suunnan. Ulkoisesti yritin edelleen opiskella, tehdä töitä ja löytää itselleni sopivaa paikkaa elämässä. Sisälläni tapahtui kuitenkin muutoksia, joita en itse osannut kunnolla tunnistaa. Vointini vaihteli, arjen hallinta vaikeutui ja omat voimavarani alkoivat vähitellen ehtyä. Samalla sosiaalinen media täytti yhä suuremman osan elämästäni.
- TikTok ja OnlyFans – uusia suuntia etsimässä
Vuonna 2022 aloitin myös OnlyFansin tekemisen. Olin jättänyt sairaanhoitajaopinnot ensimmäisen kerran kesken, ja etsin jälleen suuntaa elämälleni. OnlyFansin tekeminen toi aluksi taloudellista onnistumista. Kun sitouduin siihen ja panostin tekemiseen, tienasin hyvin.
En kuitenkaan jaksanut sitoutua siihen pitkäjänteisesti. Vuoteen 2023 mennessä olin jo aivan loppu myös sen suhteen. Mielenterveyden haasteet olivat siinä vaiheessa vaikeita, eikä minulla ollut enää samanlaisia voimavaroja ylläpitää toimintaa.
Jälkikäteen ajateltuna elämässäni oli samaan aikaan monta asiaa, joita yritin saada toimimaan. Yritin löytää itselleni tekemistä, onnistumisen kokemuksia ja suuntaa, mutta oma jaksamiseni ei enää vastannut niitä odotuksia, joita itselleni asetin. Irtisanouduin sitten kulusta vuonna 2023 loppuvuodesta.
- Psykiatrian poliklinikka ja tutkimusten alku.
Vuonna 2023 päädyin Kuopion psykiatrian poliklinikan asiakkaaksi. Mielenterveyteni oli heikentynyt vähitellen, ja tarvitsin tilanteeseeni ammatillista apua.
Minulle tehtiin DIVA-arviointeja ADHD:n selvittämiseksi. ADHD-diagnoosia ei kuitenkaan tuolloin vahvistettu, sillä ennen sitä psykologin oli tarkoitus arvioida ja poissulkea mahdollisia persoonallisuushäiriöitä epävakaan persoonallisuushäiriön poissulkemiseksi. Tutkimukset jäivät siis vielä kesken, eikä minulla ollut siinä vaiheessa selvää vastausta siihen, mistä vaikeuteni johtuivat.
Olin jo pitkään huomannut, että tavallinen arki tuntui minulle poikkeuksellisen raskaalta. Asioiden aloittaminen, niiden loppuun saattaminen ja kokonaisuuksien hallitseminen tuottivat vaikeuksia. Välillä saatoin innostua jostakin todella paljon, mutta innostuksen ylläpitäminen oli vaikeaa. Toisinaan taas voimat tuntuivat olevan kokonaan poissa.
En osannut itse hahmottaa, mikä kaikki liittyi mielenterveyteeni ja mikä oli seurausta pitkään jatkuneesta kuormituksesta. Yritin edelleen selviytyä arjesta ja löytää selitystä sille, miksi elämä tuntui niin vaikealta.
- Vuosi 2024 – kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi
Vuonna 2024 minulle asetettiin kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi. Diagnoosin taustalla olivat kuvaamani vauhtijaksot ja masennusjaksot. Elämäni tuntui vaihtelevan ääripäästä toiseen. Välillä energiaa ja tekemisen halua oli valtavasti, kun taas toisinaan mieliala ja toimintakyky laskivat voimakkaasti.
Tuolloin diagnoosi tarjosi yhden mahdollisen selityksen sille, mitä minussa tapahtui. Olin pitkään yrittänyt ymmärtää omaa käyttäytymistäni, jaksamistani ja mielialojeni vaihtelua. Nyt niille oli annettu nimi.
En kuitenkaan vielä osannut nähdä kokonaisuutta. En ymmärtänyt, miten paljon oma vointini vaikutti tekemisiini, ihmissuhteisiini ja arjen valintoihin. Yritin jatkaa elämääni ja toimia niin kuin ennenkin, vaikka sisälläni oli yhä vaikeampaa.
Samaan aikaan sosiaalisen median käyttöni muuttui. Se ei ollut enää pelkästään paikka, jossa jaoin ajatuksiani yhteiskunnallisista asioista. TikTok alkoi viedä yhä enemmän huomiotani ja ajatuksiani.
- Kun sosiaalisesta mediasta tuli pakopaikka
Vuoden 2024 aikana huomasin, kuinka suuri osa päivistäni alkoi kulua sosiaalisen median ympärillä. Saatoin herätä ajattelemaan, mistä aiheesta tekisin seuraavan videon, mitä haluaisin sanoa ja miten käsittelisin jotakin ajankohtaista asiaa. Ajatukseni palasivat samoihin aiheisiin yhä uudelleen.
Aiemmin videoiden tekeminen oli tuonut minulle iloa ja mahdollisuuden ilmaista itseäni. Vähitellen se alkoi kuitenkin aiheuttaa enemmän ahdistusta kuin hyvää oloa. Silti jatkoin. En oikein osannut irrottautua siitä, vaikka huomasin, ettei tekeminen enää tuntunut samalla tavalla hyvältä.
Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että uppoutuminen sosiaaliseen mediaan oli minulle myös tapa paeta itseäni. Kun keskityin videoihin, keskusteluihin ja muiden ihmisten asioihin, minun ei tarvinnut samalla tavalla pysähtyä oman elämäni ja vointini äärelle.
Samaan aikaan tavallisen arjen hallinta vaikeutui entisestään. Yritin pitää kiinni tekemisestä ja jatkaa elämääni, mutta voimavarani eivät enää riittäneet samalla tavalla kuin aikaisemmin.
Ulospäin saatoin näyttää aktiiviselta ja aikaansaavalta, vaikka todellisuudessa oma jaksamiseni oli heikkenemässä.
En silloin vielä ymmärtänyt, kuinka pitkälle tilanne oli menossa. Yritin löytää tekemistä, johon voisin tarttua, mutta en osannut pysähtyä miettimään, mitä oikeastaan tarvitsin.
Vuosi 2024 ei kuitenkaan ollut vielä täydellisen romahduksen hetki. Se oli pikemminkin aikaa, jolloin monet ongelmat olivat jo läsnä, mutta en itse pystynyt hahmottamaan niiden koko laajuutta.
Syksyllä 2024 kaikki alkoi lopulta romahtaa.
- Syksy 2024 – totaalinen romahdus
Syksyllä 2024 tapahtui jotakin, jonka vaikutuksia en osannut silloin edes kuvitella.
Olin jo pitkään kamppaillut mielenterveyteni kanssa, mutta olin siitä huolimatta yrittänyt jatkaa elämääni, tehdä videoita ja löytää paikkaani sosiaalisessa mediassa.
Sitten tapahtui jotakin, joka ylitti psyykkisen sietokykyni.
Otin sosiaalisessa mediassa kantaa iskuryhmän toimintaan. En hyväksynyt kaikkea sitä, mitä toiminnassa mielestäni tapahtui. En kuitenkaan osannut odottaa, mitä omasta kannanotostani seuraisi. Iskuryhmä julkaisi kasvokuvani pedofiiliksi epäiltyjen joukossa. Se oli minulle valtava järkytys.
Oman kasvojen näkeminen tällaisessa yhteydessä tuntui käsittämättömältä. En pystynyt ymmärtämään, miten tilanteeseen oli päädytty. Kyse ei ollut enää tavallisesta erimielisyydestä tai ikävästä kommentista. Kasvokuvani oli tuotu julkisuuteen ilman kontekstia, ja koin sen erittäin loukkaavana ja pelottavana. Tein asian vuoksi ilmoituksen poliisille.
Tästä alkoi tapahtumaketju, joka paisui nopeasti julkiseksi sosiaalisen median konfliktiksi. Se oli ensimmäinen suuri somekohuni koko aikana, jolloin olin tehnyt sisältöä sosiaaliseen mediaan. En ollut aiemmin joutunut kokemaan mitään vastaavaa. En osannut käsitellä sitä, enkä ymmärtänyt, kuinka laajaksi tilanne voisi kasvaa.
Aluksi halusin puolustaa itseäni. Halusin kertoa oman näkökulmani ja oikaista asioita, joita minusta puhuttiin. Tunsin, että minun oli pakko vastata, koska muuten muut saisivat muodostaa minusta käsityksen pelkästään muiden julkaisemien asioiden perusteella. Aloin tehdä videoita, joissa käsittelin tapahtumia, vastasin muiden puheisiin ja puolustelin omaa toimintaani.
Vähitellen tekeminen muuttui kuitenkin joksikin aivan muuksi. Videoiden aiheet alkoivat kiertyä yhä enemmän ihmisten välisiin ristiriitoihin ja sosiaalisen median kiistoihin. Jouduin biiffeihin eri ihmisten kanssa, ja yksi konflikti saattoi johtaa seuraavaan. En enää osannut jättää asioita sikseen. Kun koin, että minua vastaan hyökättiin, halusin vastata. Kun joku esitti minusta väitteitä, halusin puolustautua. Kun yksi asia tuntui olevan selvitetty, tilalle tuli seuraava.
En enää huomannut, missä vaiheessa puolustautumisesta oli tullut jatkuvaa taistelua. Sosiaalinen media alkoi hallita ajatuksiani ja ajankäyttöäni. Sen sijaan, että olisin pystynyt keskittymään omaan elämääni, seurasin tapahtumia, mietin muiden julkaisuja ja valmistelin vastauksia. Yritin saada ihmiset ymmärtämään, mitä olin tarkoittanut ja miksi olin toiminut niin kuin olin toiminut.
Samalla oma toimintani alkoi näyttää ulospäin yhä sekavammalta. Tein videoita toisensa perään, käsittelin samoja asioita uudelleen ja ajauduin uusiin kiistoihin. En enää pystynyt hahmottamaan kokonaisuutta samalla tavalla kuin aikaisemmin. Halusin tulla kuulluksi, mutta keinot, joilla yritin saada ääneni kuuluviin, eivät enää auttaneet minua. Päinvastoin ne pitivät minut kiinni tilanteessa, joka kulutti minua päivä päivältä enemmän.
Jälkikäteen minun on ollut vaikea katsoa tuon ajan videoita. Näen niissä ihmisen, joka yrittää epätoivoisesti puolustaa itseään ja saada tilanteeseen jonkinlaista hallintaa. Näen myös, kuinka sekavalta toimintani alkoi vaikuttaa. En sano tätä syyttääkseni itseäni kaikesta tapahtuneesta, vaan siksi, että pystyn nykyään tunnistamaan, kuinka huonossa kunnossa olin. En enää osannut pysähtyä, arvioida omaa toimintaani tai ottaa etäisyyttä siihen, mikä minua satutti.
Minulle oli myös vaikeaa hyväksyä, etten enää löytänyt sosiaalisesta mediasta paikkaani. Olin aiemmin tehnyt videoita yhteiskunnallisista aiheista, puhunut asioista, jotka olivat minulle tärkeitä, ja kokenut, että minulla oli jotakin annettavaa. Nyt tuntui, että riippumatta siitä, mitä tein tai sanoin, päädyin jälleen arvostelun ja kiusaamisen kohteeksi. En enää tiennyt, kenen kanssa voisin keskustella, kehen voisin luottaa tai missä voisin olla rauhassa.
Aloin menettää otettani myös siitä, mikä oli minulle hyväksi. Vaikka sosiaalinen media aiheutti ahdistusta ja pahaa oloa, en pystynyt irrottautumaan siitä. Se oli samaan aikaan paikka, jossa yritin puolustaa itseäni, ja paikka, josta en enää saanut tarvitsemaani hyväksyntää tai turvallisuutta. Yritin ratkaista tilanteen tekemällä lisää videoita, vaikka juuri se piti minut jatkuvasti tapahtumien keskellä.
Tässä vaiheessa mielenterveyteni ei ollut enää vain ajoittain horjuva. Olin ajautunut tilanteeseen, jossa oma toimintakykyni ja kykyni hallita arkea olivat vakavasti heikentyneet. Kaikki huomioni tuntui kiinnittyvän siihen, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtui. En pystynyt jättämään asioita taakseni, vaan palasin niihin yhä uudelleen.
En enää hallinnut sosiaalista mediaa, vaan sosiaalinen media alkoi hallita minua.
Syksy 2024 oli minulle todellinen käännekohta. En kokenut enää olevani sama ihminen kuin ennen tapahtumia. En ollut löytänyt keinoa käsitellä järkytystä, enkä osannut suojata itseäni jatkuvalta kuormitukselta. Yritin selvitä puolustautumalla, mutta samalla ajauduin yhä syvemmälle tilanteeseen, josta en enää itse löytänyt ulospääsyä.
Somekonfliktit eivät jääneet enää vain puhelimen näytölle. Ne alkoivat hallita koko elämääni. Olin edelleen töissä lähihoitajana, mutta ajatukseni olivat jatkuvasti sosiaalisen median tapahtumissa. Mietin, mitä minusta oli kirjoitettu, kuka oli julkaissut jotakin uutta ja miten minun pitäisi vastata.
Vaikka olin töissä, en pystynyt irrottamaan ajatuksiani tilanteesta.
En pystynyt enää keskittymään elämääni samalla tavalla kuin ennen. Sosiaalisen median tapahtumat kulkivat mukanani kaikkialle. Yritin hoitaa työni ja muut velvollisuuteni, mutta sisälläni oli jatkuvasti käynnissä jotakin, jota en saanut pysähtymään. En enää osannut jättää asioita taakseni tai antaa niiden olla.
Tein videoita, joissa puolustelin itseäni ja vastasin ihmisten hyökkäyksiin.
Jälkikäteen katsottuna yritin selittää tapahtumia ja saada oman näkökulmani kuuluviin, mutta samalla oma ajatteluni ja toimintani olivat yhä enemmän kuormituksen värittämiä. En enää pystynyt arvioimaan tilannetta samalla tavalla kuin aikaisemmin. Halusin puolustaa itseäni, mutta en huomannut, kuinka paljon oma toimintani alkoi kärsiä.
Välillä yritin katkaista kierteen poistamalla TikTokin puhelimestani. Ajattelin, että jos en enää seuraisi tapahtumia, voisin ehkä saada elämäni takaisin hallintaan. Tauot eivät kuitenkaan jääneet pysyviksi. Palasin aina takaisin. Olin kiinnittynyt sovellukseen ja sen tapahtumiin tavalla, josta en enää osannut irrottautua. Vaikka TikTok aiheutti minulle pahaa oloa, koin samalla tarvetta palata sinne katsomaan, mitä oli tapahtunut ja mitä minusta puhuttiin.
Tämä oli yksi tuon ajan ristiriidoista. Halusin päästä eroon kaikesta, mutta en pystynyt pysymään poissa. Halusin rauhaa, mutta palasin jatkuvasti paikkaan, joka vei sitä minulta. Sosiaalinen media alkoi määrittää päiviäni ja ajatuksiani.
Vähitellen myös aivan tavallisista asioista selviytyminen muuttui vaikeaksi. En pystynyt huolehtimaan itsestäni niin kuin olisi pitänyt. Syöminen ja nukkuminen vaikeutuivat, ja voimavarani ehtyivät entisestään. Olin jatkuvasti kiinni tapahtumissa, vaikka kehoni ja mieleni olisivat tarvinneet lepoa. Elämä alkoi kaventua niin, että sosiaalisen median tapahtumat veivät tilaa lähes kaikelta muulta.
Joulukuussa 2024 tilanteeni oli edennyt siihen pisteeseen, että jouduin pitkälle sairauslomalle. En enää pystynyt jatkamaan lähihoitajan työssä. Kyse ei ollut siitä, etten olisi halunnut tehdä työtäni, vaan siitä, ettei toimintakykyni enää riittänyt siihen. Olin ajautunut tilanteeseen, jossa en pystynyt huolehtimaan edes omasta hyvinvoinnistani.
Loppuvuodesta 2024 alkoivat myös ensimmäiset itsetuhoiset ajatukset. Olin henkisesti niin loppu, etten enää nähnyt tilanteeseeni ulospääsyä. Tapahtumat olivat vieneet minut pisteeseen, jossa oma paha olo muuttui hengenvaaralliseksi. Loppuvuonna 2024 tapahtui myös ensimmäinen lääkkeiden yliannostus.
Se oli vakava käänne elämässäni. En ollut enää vain ihminen, joka kamppaili mielenterveytensä kanssa ja yritti selviytyä vaikeasta elämäntilanteesta. Olin joutunut tilanteeseen, jossa tarvitsin apua myös oman henkeni turvaamiseksi.
Kun katson nyt taaksepäin syksyä 2024, ymmärrän, että kyseessä oli paljon suurempi romahdus kuin silloin itse pystyin käsittämään. Olin menettänyt otteeni arjesta, työkyvystäni ja omasta hyvinvoinnistani. Yritin puolustaa itseäni julkisesti samaan aikaan, kun en enää pystynyt pitämään huolta itsestäni yksityisessä elämässäni.
Se, että yritin edelleen tehdä videoita ja vastata ihmisille, saattoi näyttää ulospäin aktiivisuudelta. Todellisuudessa olin jo hyvin huonossa kunnossa.
16. Alkuvuosi 2025 – ajanjakso, jota en muista
Joulukuussa 2024 jäin pitkälle sairauslomalle. Sen jälkeinen alkuvuosi 2025 on minulle poikkeuksellisen vaikea muistella. En pysty palauttamaan mieleeni tuon ajan tapahtumia juuri lainkaan. Se on kuin tyhjä kohta elämäni aikajanalla.
Tiedän kuitenkin, että poikani kävi luonani edelleen joka toinen viikonloppu. Mummoni asui samassa taloyhtiössä alakerrassani, ja poikani vietti paljon aikaa myös hänen luonaan silloin, kun hänen olisi ollut tarkoitus olla minun kanssani.
Minulla ei yksinkertaisesti ollut riittävästi voimavaroja huolehtia pojastani sillä tavalla kuin olisin halunnut. Annoin hänen viettää aikaa mummoni luona, koska en itse jaksanut kantaa kaikkea vastuuta. Tämä ei ollut minulle helppo asia, mutta siinä tilanteessa omat voimavarani olivat hyvin vähissä.
Äitinä tilanne oli varmasti yksi vaikeista asioista, mutta en halua jälkikäteen kaunistella sitä. En pystynyt silloin olemaan pojalleni sellainen vanhempi kuin olisin halunnut olla. Olin itse niin huonossa kunnossa, että selviytyminen omasta arjesta oli jo vaikeaa.
17. Alkuvuosi ja kesä 2025 – elämä muuttui jälleen
Alkuvuosi 2025 on minulle poikkeuksellisen vaikea muistella. En pysty palauttamaan mieleeni tuon ajan tapahtumia juuri lainkaan. Kun yritän ajatella sitä ajanjaksoa, mieleeni ei nouse selkeitä muistoja tapahtumista tai tavallisista arjen tilanteista. Se on kuin tyhjä kohta elämäni aikajanalla. Tiedän kuitenkin, että olin edelleen pitkällä sairauslomalla ja että elämäni oli monella tavalla pysähtynyt.
Poikani kävi luonani edelleen joka toinen viikonloppu. Mummoni asui samassa taloyhtiössäni, alakerrassa, ja hän oli tärkeä osa arkeamme. Poikani vietti paljon aikaa hänen luonaan myös niinä viikonloppuina, jolloin hänen olisi pitänyt olla minun kanssani. Minulla ei yksinkertaisesti ollut riittävästi voimavaroja huolehtia pojastani sillä tavalla kuin olisin halunnut. En jaksanut kantaa kaikkea vastuuta, joten annoin hänen viettää aikaa mummoni luona.
Tämä kertoo paljon siitä, millaisessa tilanteessa olin.
Olin äiti, joka olisi halunnut pystyä tarjoamaan lapselleen tavallista arkea ja olemaan läsnä samalla tavalla kuin ennenkin. Käytännössä voimani eivät kuitenkaan riittäneet siihen. Jouduin turvautumaan läheiseni apuun, jotta poikani sai viettää viikonloppunsa turvallisessa ympäristössä ja sai sellaista huomiota, jota en itse siinä tilanteessa pystynyt antamaan riittävästi.
Kesällä 2025 taloudellinen tilanteeni pakotti minut muuttamaan pienempään asuntoon. Se ei ollut vain osoitteen vaihtuminen tai tavaroiden siirtämistä paikasta toiseen.
Muutto muutti myös arkeani ja sitä tukiverkostoa, joka minulla vielä oli ympärilläni. Mummoni ei enää asunut lähelläni samalla tavalla. Hän oli ollut minulle tärkeä tukipilari, ja hänen läheisyytensä oli tuonut turvaa tilanteessa, jossa oma elämäni oli jo pitkään ollut vaikeaa.Kun muutin pois, menetin samalla sen arjen mahdollisuuden, että mummo oli aivan lähellä.
En voinut enää samalla tavalla mennä hänen luokseen tai saada apua vain siksi, että hän asui alakerrassa. Taloudelliset vaikeudet olivat siis johtaneet muutokseen, joka vaikutti myös ihmissuhteisiini ja siihen, miten selvisin jokapäiväisestä elämästä.
Samoihin aikoihin myös poikani tapaamiset muuttuivat. Hänen isänsä oli nähnyt, ettei poikani ollut tosiasiassa viettänyt luonani niin paljon aikaa kuin tapaamisjärjestelymme olisivat antaneet ymmärtää. Suuren osan viikonlopuista hän oli ollut mummoni luona, koska minä en ollut jaksanut huolehtia hänestä. Hänen isänsä koki tämän perusteella, etten siinä tilanteessa kyennyt vastaamaan poikani tarpeisiin riittävästi. Ymmärsin hänen näkökulmansa täysin. En halua jälkikäteen vähätellä hänen huoltaan tai kiistää sitä, millaiseksi tilanne oli muodostunut.
Kesästä 2025 lähtien olen tavannut poikaani valvotusti mummoni luona. Aiemmin hän oli tullut luokseni joka toinen viikonloppu, ja meillä oli ollut mahdollisuus viettää aikaa yhdessä tavallisessa kotiympäristössä. Nyt tapaamiset olivat erilaisia, ja myös niiden järjestämiseen liittyi uusia rajoja. Minun oli hyväksyttävä, että tilanne oli muuttunut eikä yhteinen aikamme enää jatkunut entiseen tapaan.
Vanhemmuus oli minulle edelleen tärkeää, mutta pelkkä halu olla hyvä äiti ei riittänyt korvaamaan niitä voimavaroja, joita minulta puuttui. Se oli vaikea tosiasia. En ollut pystynyt huolehtimaan omasta elämästäni kunnolla, eikä minulla ollut myöskään riittävästi voimia vastata lapseni tarpeisiin sillä tavalla kuin olisin halunnut. Se ei tarkoita, etten olisi välittänyt hänestä. Se tarkoittaa, että olin joutunut tilanteeseen, jossa oma jaksamiseni vaikutti myös häneen ja hänen arkeensa.
Kesään 2025 mennessä elämässäni oli tapahtunut paljon muutoksia lyhyen ajan sisällä. Olin jäänyt pois työelämästä, taloudellinen tilanteeni oli vaikeutunut, jouduin muuttamaan pienempään asuntoon ja poikani tapaamiset olivat muuttuneet valvotuiksi. Samalla olin menettänyt läheltäni ihmisen, jonka tuki oli ollut arjessani tärkeää.
0En tuolloin pystynyt katsomaan elämääni ulkopuolelta tai hahmottamaan, miten kaikki nämä muutokset vaikuttaisivat tulevaisuuteeni. Elin tilanteessa, jossa yksi asia johti toiseen, ja jouduin sopeutumaan ratkaisuihin, joita en olisi itse toivonut. En ollut siinä vaiheessa vielä löytänyt keinoja päästä elämässäni eteenpäin. Olin edelleen keskellä vaikeaa ajanjaksoa, jonka vaikutukset näkyivät niin omassa arjessani, ihmissuhteissani kuin äitiydessänikin.
Kun elämä ei enää mahtunut omiin käsiini
Kesällä 2025 elämässäni tapahtui jälleen muutoksia, joihin en olisi halunnut joutua sopeutumaan. Taloudellinen tilanteeni oli ajautunut niin vaikeaksi, että jouduin muuttamaan pienempään asuntoon. Muutto merkitsi paljon muutakin kuin luopumista tutusta kodista. Samalla menetin arjestani ihmisen, joka oli ollut minulle tärkeä tukipilari. Mummoni oli asunut alakerrassani, ja hänen läheisyytensä oli tuonut turvaa silloinkin, kun omat voimavarani olivat vähissä. Hän oli lähellä, eikä minun tarvinnut selvitä kaikesta yksin.
Muuton myötä myös poikani tapaamiset muuttuivat. Hän oli siihen asti käynyt luonani joka toinen viikonloppu, mutta tilanne oli vähitellen muuttunut sellaiseksi, ettei hän enää viettänyt viikonloppuja kanssani samalla tavalla. Hänen isänsä koki, etten ollut pystynyt huolehtimaan pojastani riittävästi, koska poika oli viettänyt suuren osan luonani vietettävästä ajasta mummoni luona. Ymmärsin hänen näkökulmansa. En ollut pystynyt kantamaan vanhemmuuden vastuuta sillä tavalla kuin olisin halunnut. Se ei ollut johtunut siitä, etten olisi välittänyt pojastani, vaan siitä, että oma vointini oli heikentynyt niin paljon, etteivät voimavarani enää riittäneet.
Kesästä 2025 lähtien olen tavannut poikaani valvotusti mummoni luona. Se oli suuri muutos. Äitiyteni oli saanut aivan erilaisen muodon kuin olin aikanaan kuvitellut. Jouduin hyväksymään, ettei yhteinen aikamme enää toteutunut samalla tavalla kuin ennen. Se oli yksi niistä asioista, joiden kanssa minun oli opeteltava elämään, vaikka en olisi halunnut.
Samaan aikaan olin yhä syvemmin kiinni sosiaalisessa mediassa. Minusta oli kirjoitettu Ylilaudalla jo syksystä 2024 lähtien, enkä tuntunut pääsevän siitä irti. Aloin tarkistaa kirjoituksia heti aamulla herättyäni ja saatoin päättää päiväni lukemalla niitä vielä ennen nukkumaanmenoa. Päivät täyttyivät siitä, mitä minusta oli sanottu, kuka oli kirjoittanut ja mitä seuraavaksi tapahtuisi. En saanut rauhaa edes silloin, kun olisin voinut keskittyä johonkin aivan muuhun.
Ajauduin myös riitoihin eri ihmisten kanssa sosiaalisessa mediassa. En halua kirjoittaa itsestäni niin, että olisin kaikissa tilanteissa ollut vain muiden tekojen kohteena. Tiedän, että minullakin oli osuuteni näissä ristiriidoissa. Minun oli vaikea olla hiljaa, jos koin, että minua kohdeltiin väärin tai minusta levitettiin valheita. Halusin puolustaa itseäni, oikaista asioita ja saada oman näkökulmani kuuluviin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, kuinka paljon tähän liittyi myös vanhaa toimintatapaani. Olin jo lapsena oppinut, etten halunnut näyttää muille, kuinka paljon heidän sanansa tai tekonsa satuttivat. Vastasin vastaan, vaikka sisälläni saatoin olla aivan rikki.
En kuitenkaan enää siinä vaiheessa osannut erottaa, milloin itsensä puolustaminen muuttui itseään kuluttavaksi taisteluksi. Jokainen uusi kirjoitus, kommentti tai riita veti minut takaisin samaan kierteeseen. Vaikka halusin saada rauhan, toimintani vei minua yhä kauemmas siitä.
Syksyllä 2025 vointini romahti jälleen. Syksyt olivat jo aiemminkin olleet elämässäni vaikeita, ja tuntui kuin sama raskas vuodenaika olisi jälleen tuonut mukanaan uuden romahduksen. Tällä kertaa tilanne oli vakava. Jouduin psykoottiseen kriisiin ja olin neljä päivää osastohoidossa. Potilasasiakirjoihin kirjattiin, että olin erittäin huonossa kunnossa ja että psykoottinen oireilu näkyi myös itsestä huolehtimisen laiminlyöntinä. Taustalla oli lisäksi useita lääkeainemyrkytyksiä.
Osastojakso päättyi, mutta se ei tarkoittanut, että olisin ollut valmis palaamaan tavalliseen arkeen. Kun pääsin kotiin, palasin pian samoihin asioihin, joista minua oli kehotettu pysymään erossa. Sosiaalinen media ja Ylilaudan kirjoitukset veivät edelleen suuren osan ajatuksistani. En pystynyt irrottautumaan niistä, vaikka ne olivat jo pitkään kuluttaneet minua. Olin jäänyt kiinni johonkin, joka ei tuonut minulle enää mitään hyvää, mutta josta en silti osannut päästää irti.
Alkuvuonna 2026 vointini heikkeni jälleen. Elämässäni oli myös vaikea ihmissuhderistiriita. Koin, että erään ystäväni toiminta oli vahingoittanut elämääni jo syksystä 2024 lähtien. Tein hänestä varoittavia TikTok-videoita, koska ajattelin tuolloin, että muidenkin pitäisi tietää, mitä olin kokenut. Jälkikäteen olen pohtinut asiaa toisin. En olisi voinut ottaa vastuulleni muiden ihmisten varoittamista, eikä minun olisi tarvinnut käyttää voimiani siihen. Silloin en kuitenkaan pystynyt katsomaan tilannetta samalla tavalla. Olin edelleen keskellä kaikkea sitä, mistä yritin epätoivoisesti päästä eroon.
Alkuvuonna 2026 pääsin myös psykologisiin tutkimuksiin, joissa selvitettiin tarkemmin persoonallisuuttani ja aiempaa oireiluani. Tutkimusten perusteella minulla todettiin ADHD ja epävakaa persoonallisuushäiriö, rajatilamuoto. Vuonna 2024 saamani kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi ei saanut tutkimuksissa tukea, ja se poistettiin diagnooseistani.
Tulos toi minulle helpotusta. Olin vuosia yrittänyt ymmärtää itseäni ja sitä, miksi tunteeni saattoivat nousta niin voimakkaiksi, miksi reagoin joihinkin asioihin niin rajusti ja miksi ihmissuhteet saattoivat tuntua niin vaikeilta. Nyt sain vihdoin jonkinlaisen selityksen kokemuksilleni. Se ei tietenkään muuttanut menneisyyttä eikä poistanut vaikeuksia, mutta auttoi ymmärtämään itseäni hieman paremmin.
Silti mielessäni oli kysymyksiä, joihin en ollut saanut vastausta. Olin kokenut jaksoja, jolloin minulla oli valtavasti energiaa, nukuin vain vähän mutta en tuntenut itseäni väsyneeksi. Saatoin saada suuria ideoita itsestäni ja tulevaisuudestani, innostua yritysten perustamisesta ja lähteä toteuttamaan asioita valtavalla vauhdilla. Näiden jaksojen jälkeen saattoi tulla aivan toisenlainen vaihe, jolloin voimani loppuivat. En osannut itse selittää näitä kokemuksia, eikä niiden merkitystä ollut vielä lopullisesti selvitetty.
Kesään 2026 mennessä olin yrittänyt päättää elämäni jo pari kertaa. Olin edelleen kiinni sosiaalisessa mediassa, ja Ylilaudan kirjoitukset seurasivat mukana päivästä toiseen. Minusta kirjoitetut asiat tuntuivat olevan jatkuvasti läsnä, vaikka olisin halunnut keskittyä johonkin muuhun. Elämässäni oli niin paljon kuormitusta, etten enää tiennyt, mistä olisin aloittanut asioiden korjaamisen.
Sitten heinäkuussa 2026 tapahtui jotakin, mitä en ollut osannut odottaa. Tapasin Kuopio Rockissa nykyisen puolisoni.
Meidän välillämme oli alusta lähtien jotakin sellaista, mikä tuntui hyvältä. Viihdyimme yhdessä, ymmärsimme toisiamme ja löysimme nopeasti yhteisen sävelen. Suhteemme eteni, ja neljässä kuukaudessa välillemme oli muodostunut todella vahva side. Olin löytänyt ihmisen, jonka kanssa minun oli hyvä olla. Ihmisen, jonka seurassa minun ei tarvinnut jatkuvasti yrittää olla jotakin muuta kuin olen.
Olin kuitenkin tuonut uuteen suhteeseeni mukanani kaiken sen, mitä aiempina vuosina oli tapahtunut. Sosiaalisen median varjo ei ollut kadonnut elämästäni, vaikka olisin halunnut aloittaa uuden luvun. Koin, että Ylilaudalla minusta kirjoittavat ihmiset puuttuivat myös parisuhteeseeni. Puolisoni sai työosoitteeseensa ja Messengeriin viestejä tuntemattomilta naisilta, joissa minua kuvailtiin vaaralliseksi ja narsistiseksi ja häntä kehotettiin jättämään minut.
Se tuntui käsittämättömältä. Olin löytänyt rinnalleni ihmisen, jonka kanssa halusin rakentaa tulevaisuutta, mutta jouduin jälleen kohtaamaan sen, että ulkopuoliset ihmiset tulivat osaksi elämääni tavalla, jota en ollut pyytänyt. Välillä olen miettinyt, olisiko meidän ollut helpompi tavata vasta sitten, kun olisin itse ollut paremmassa kunnossa. Olisin halunnut tuoda suhteeseen mukanani vain itseni, en kaikkea sitä kuormaa, jota olin kantanut jo vuosia.
Mutta elämä ei aina odota sitä hetkeä, jolloin ihminen kokee olevansa valmis.
Puolisoni on nähnyt minussa muutakin kuin menneisyyteni, vaikeuteni ja sosiaalisen median ympärillä pyörineet tapahtumat. Hän on ymmärtänyt, että olen keskeneräinen ihminen, jolla on takanaan paljon sellaista, mitä ei voi ulkopuolelta nähdä. Hänen kanssaan olen saanut kokea myös iloa, läheisyyttä ja tavallisia hyviä hetkiä. Sellaisia, joita olin välillä jo ehtinyt ajatella, etten ehkä enää saisi.
En halua väittää, että parisuhde olisi ratkaissut ongelmani. Se ei ole poistanut oireilua eikä tehnyt menneistä vuosista helpompia. Mutta se on tuonut elämääni ihmisen, jonka kanssa en joudu kantamaan kaikkea yksin. Se on ollut minulle valtavan tärkeää.
Elämänkriisit eivät kuitenkaan päättyneet kesään. Myös syksyllä 2026 jouduin jälleen tilanteeseen, jossa kaikki tuntui romahtavan ympärilläni ja sisälläni. Se sama syksyinen romahdus, jonka olin kokenut jo aiempina vuosina, tuli jälleen. Olin niin huonossa kunnossa, että meinasin ajaa autolla kohti rekan keulaa. Se oli hetki, jolloin elämäni olisi voinut päättyä. En kirjoita tätä kevyesti. Se oli vakava tilanne, ja sen seuraukset olisivat olleet peruuttamattomat.
Siitäkin selvittiin. Yhdessä puolisoni kanssa.
Kun katson taaksepäin, huomaan, kuinka monta kertaa olen ollut tilanteessa, jossa en ole enää nähnyt tietä eteenpäin. Olen yrittänyt jatkaa, vaikka voimat ovat loppuneet. Olen palannut samoihin asioihin, vaikka olen tiennyt niiden satuttavan minua. Olen tehnyt virheitä, joutunut vaikeuksiin ja joutunut kohtaamaan myös omien valintojeni seurauksia. Mutta olen myös ollut ihminen, joka on yrittänyt selvitä niillä voimavaroilla, joita hänellä kulloinkin on ollut.
Nyt olen jälleen päässyt avun piiriin. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta arvioidaan uudelleen, sillä oireilussani on ollut siihen viittaavia piirteitä. Aiemmat tutkimukset ja diagnoosit eivät siis ole välttämättä olleet koko kuva siitä, mitä minussa tapahtuu. Tarvitsen edelleen apua, aikaa ja riittävän perusteellista selvittelyä, jotta ymmärtäisin omaa vointiani paremmin.
Tällä kertaa haluan kuitenkin uskoa siihen, että kuntoutumiselle on nyt mahdollisuus. En halua enää vain selvitä kriisistä toiseen ja odottaa, milloin seuraava romahdus tulee. Haluan päästä kunnolla kuntoutumaan, oppia ymmärtämään itseäni ja löytää sellaisia keinoja, joiden avulla voisin rakentaa arjesta vakaampaa. Haluan opetella pitämään huolta itsestäni ja hyväksymään sen, ettei kaikkea tarvitse ratkaista kerralla.
En tiedä, millainen tulevaisuuteni tulee olemaan. En voi luvata, etteivät vaikeat päivät enää palaisi. En myöskään halua kirjoittaa tähän sellaista onnellista loppua, jota en vielä itse tiedä eläväni. Tämä ei ole kertomus siitä, kuinka kaikki ongelmat ratkesivat yhdessä hetkessä. Olen edelleen matkalla, ja paljon on vielä kesken.
Mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan uskallan ajatella tulevaisuutta ilman, että näen edessäni pelkästään seuraavan kriisin.
Minulla on rinnallani ihminen, jonka kanssa haluan kulkea eteenpäin. Olen jälleen avun piirissä, ja minulla on mahdollisuus saada tarvitsemaani hoitoa ja kuntoutusta. Minulla on myös toiveita, jotka eivät liity sosiaaliseen mediaan, muiden mielipiteisiin tai jatkuvaan itseni puolustamiseen.
Haluan rauhallisen elämän. Haluan herätä aamulla ilman tarvetta tarkistaa, mitä minusta on kirjoitettu. Haluan keskittyä läheisiini, omaan hyvinvointiini ja tavalliseen arkeen. Haluan nauraa, suunnitella tulevaa ja nauttia pienistä asioista ilman, että jokainen hyvä hetki tuntuu vain tauolta ennen seuraavaa vaikeutta.
Ehkä en vielä tiedä, miten sinne päästään. Mutta nyt haluan antaa itselleni mahdollisuuden yrittää.
Tulevaisuus odottaa. Ja minä toivon, että tällä kertaa se olisi rauhallinen ja onnellinen.