Ei risuja, ei ruusuja, vaan tulppaaneja myyjättärelle.
Asioin eilen eräässä ketjuliikkeessä. Löysin ihastuttavan paidan, mutta oman koon kappaleesta oli murheellisesti nappi irti. Valitsen yleensä mieluummin ehjän ja siistin tuotteen kuin muutaman prosentin alennuksen, mutta halusin paidan, joten kiikutin sen irronneesta napista huolimatta kassalle.
Keskustelu kassalla meni kutakuinkin näin:
”Moikka. Tää paita oli viimeinen kokoaan, mutta nappi on irronnut, voisko tästä saada vähän alennusta?”
”Juu toki. Voin antaa -10% tuosta 12,95 hinnasta.”
”Okei kiva, kiitos.”
”Eli se ois sitten 7,15.”
”…”
Olen ihan pikkuisen liian vahingoniloinen ihminen korjatakseni tällaisia tilanteita. Ja pihi opiskelijabudjettilainen. Mitä tuollaisessa tilanteessa edes voi tehdä? Muuta kuin nauraa? Hei anteeks nyt mutta annoit sen kymmenen prosentin sijaan nelkytviisprossaa alennusta.
Maksoin kiltisti, kiitin, hymyilin ja lähdin iloisena kohti kotia, muovikassi kädessä heiluen. Aloin kuitenkin matkalla mietiskellä myyjiä ja aiemmin sattuneita vastaavanlaisia tapauksia.
On nimittäin melkein enemmän poikkeus kuin sääntö, että kassalla kaikki sujuu kuten pitäisi. Totta kai myyjällä voi olla huonosti nukuttu yö takana, omia murheita tai vain mielessä vaikka viikonloppu ja kivemmat jutut, mutta työhön pitäisi silti keskittyä pikkuisen paremmin.
Enkä edes ole ihan varma johtuvatko nuo virheet keskittymisestä, sillä yleisestikin alennusprosenttien ymmärtäminen tuntuu olevan aivan mahdoton tehtävä. Vaikka myyjä ääneen kertoi mitä tekee, ei hän selvästikään ymmärtänyt tekemisiään oikeasti. Huvittavaa eilisessä tapauksessa on myös se, että kuulin tuttavaltani kyseisen liikkeen yhteen vapaaseen myyjänpaikkaan tulleen satoja hakemuksia, joista noin kolmeakymmentä haastateltiin. Että tällaisesta joukosta valikoituu sitten noinkin ammattitaitoisia työntekijöitä.
Harmittaa, sillä moni todella pätevä tyyppi jää varmasti nykyään kauniiden, hoikkien, supersosiaalisten ja yltiöpirteiden ihmisten jalkoihin. Vaatemyyjäksi hakevan ei tarvitse työhaastattelussa laskea prosenttilaskuja, koska siellä etsitään persoonaa. Kävin itse viime syksynä erään tasokkaamman liikkeen haastattelussa, ja siellä kerrottiin, että meidän myyjät on sitten kokoa 34–36. Hakemuksessa edellytettiin valokuvaa.
(Enkä nyt sano, että kauniit ihmiset ovat tyhmiä, vaan että ulkoinen olemus ajaa yhteiskunnassamme liian usein muun osaamisen edelle.)
Harmittaa myös, koska huomaan monesti ikäisteni antavan itsestään huonon vaikutelman pienillä jutuilla.* Vaikka olisi kuinka hauska tyyppi, ystävällinen ja muuten fiksun oloinen, en oikein voi ottaa tosissani myyjää, joka ei tajua esimerkiksi niitä perusprosenttilaskuja. En tietenkään itsekään huomaisi parin prosenttiyksikön heittoa, mutta siinä vaiheessa, kun puhutaan kymmenesosasta tai lähes puolikkaasta, peruskoulun käyneen pitäisi ero tajuta.
Vaikka välillä minutkin varmasti kategorisoidaan ulkomuotoni perusteella esimerkiksi stereotypisten blondien joukkoon, minusta on kiva tietää, että sisältä löytyy paljon muutakin. Että tajuan missä mennään, eikä kukaan pääse katsomaan minua tuntien sääliä tai huiputtamaan siellä kaupan kassalla.
*Edit: Löysin paremman ilmaisun ajatuksilleni.