ELÄMISEN SUURI KAUNEUS
Kävin katsomassa Paolo Sorrentinon Suuri kauneus -elokuvan ennakkonäytöksessä, enkä oikein osaa sanoa muuta kuin menkää katsomaan. Elokuva oli upeasti kuvattu ja hyvin visuaalinen, näyttelijäntyö oli valloittavaa ja tarina kulki pienin kohtauksin ihanasti eteenpäin. Ensi-ilta on ylihuomenna, 18.4.
Nämä elokuvalliset syyt eivät kuitenkaan olleet parasta tai tärkeintä. Isoin osa elokuvakokemusta oli omalla kohdallani sen jättämä olotila. Olin näytöksessä yksin, ja lähdin teatterista jokseenkin pöllämystyneenä. Ihmetellen elämän suurta tyhjyyttä. Ja sen suurta kauneutta. Elokuvasta ainakin puolet meni yritykseen ymmärtää tarinan pointtia, mutta loppuosasta tajusin onneksi vain nauttia.
Sillä elokuvassa ei ollut sen enempää tiettyä pointtia tai tarkoitusta kuin elämässäkään.
Vaikka Suuri kauneus oli paikoittain todella surullinen, olin elokuvan loputtua autuaan onnellinen. En tarkalleen tiedä miksi, mutta luulen sen johtuneen ihanasta päähenkilöstä, kuusikymppisestä pintaliitäjä-kirjailija Jep Gambardellasta (Toni Servillo) ja tämän oivalluksista.
Päällimmäisenä miehen ajatusmaailmasta ja elämästä jäi mieleen olemisen ja tekemisen turhuus – se sama ohjenuora, jota olen itsekin jo pitkään yrittänyt käyttää. Mitä ikinä elämässä teetkään, ei lopulta ole kovin tärkeää. Kuka ikinä oletkaan, et lopulta ole oikeastaan kukaan. Yksi ihminen on tässä maailmassa niin pikkuinen, että oman itsen ja tekemistensä liiallinen miettiminen on turhaa. Yksi ihminen ei vaikuta maailman pyörimiseen juurikaan, ja siksi ehkä kaikkein tärkeintä, mitä elämässään voi tehdä, on yrittää olla onnellinen.
Vaikka tuo oman elämän suhteellinen mitättömyys tuntuu välillä jopa ahdistavalta, lopulta se on todella lohdullista. Olen vastuussa itselleni, olenhan oman elämäni tärkein ihminen. Ikääntyvä kirjailija ja Rooman seurapiirien kuningas totesi 40 vuoden juhlimisen jälkeen, ettei hänellä ole aikaa tuhlata hetkeäkään sellaisiin asioihin, joita ei oikeasti halua tehdä. Tuohon pystyäkseen ei tarvitsisi mielestäni edes odottaa eläkepäiviä. Noin haluaisin yrittää elää ihan koko ajan.
Arjen kiireissä se usein unohtuu, ja kyllähän tässä maailmassa on toisinaan vastuussa aika monelle muullekin. Sen vastuun tärkeys vaan usein kasvaa omassa päässä suhteettomiin mittoihin. Siksi olen iloinen, että muistan laittaa asiat tärkeysjärjestykseen edes joskus, ja tarkastella omaa elämää oikeassa mittakaavassa. Ja olen iloinen, että joskus arkiset iltapäivät heittävät minut keskelle elokuvaa, joka pakottaa taas muistamaan.
Menkää katsomaan, sillä tämä elämän keveys on aika ihanaa.