KELKAN KÄÄNTÖ
Olen pohtinut yhtä aika isoa asiaa kauan. Kirjoitin tämän tekstin ensimmäiset rivit jo kesällä, mutten jostain syystä saanut muotoiltua niitä loppuun asti. Nyt päätin, ettei se ole ehkä tarkoituskaan, vaan voin kirjoittaa asiat niin kuin ne tällä hetkellä näen. Tämä näkymä on siis se, jonka kannalta katson elämää juuri nyt:
En ole ikinä uskonut rippikoulusta löydettyihin rakkauksiin ja tiesin jo todella nuorena, etten ikimaailmassa halua viettää koko elämääni vain yhden miehen kanssa. Poikaystäviä ja isojakin rakkauksia siis tuli ja meni. Tuohon tämänhetkiseen miekkoseen törmäsin kolme vuotta sitten, ja ajattelin olevani jo todella kypsä parinmuodostukseen. Hah.
Nyt, 23-vuotiaana, olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että ei se 20-vuotiaana aloitettu suhde voi olla kovin paljon järkevämpi kuin rippi-ikäisenäkään. Voiko näin nuorena muka aloittaa koko loppuelämän kestävän suhteen? Paino sanalla kestävän, koska nimenomaan sitä etsin. Sillä ei ole väliä, aloitanko sen oikean, lopullisen suhteeni nyt vai kymmenen vuoden päästä, kunhan se sitten varmasti kestäisi loppuun asti.
Ehkä tämän voi laittaa nuoruuden piikkiin, mutta en oikeastaan tällä hetkellä toivo tulevaisuudelta mitään muuta niin kovin, kuin että saisin pitää sen vaivalla rakennetun perheeni kasassa ja olla tulevien lasteni isän kanssa yhdessä aina. Jostain syystä näen kauhukuvia siitä, että yritän pyörittää yh-arkea kolmekymppisenä pienten lasten kanssa ja olen katkera. Pahinta, mitä voin kuvitella on se, että minusta jossain vaiheessa elämääni tulee katkera.
Trendissä ilmestyi kesällä juttu, jossa pohdittiin nykymaailman sinkkuutta, suhteita ja päätöstä elää yksin. Nykyään on aivan tavallista elää itselleen, muodostaa tärkeät ihmissuhteet ystävien kesken ja keskittyä täysillä omiin juttuihin, työhön ja elämästä nauttimiseen. Asiasta on keskusteltu viime aikoina enemmänkin, ja olemme pohtineet sitä myös kavereiden ja perheen kesken. Itse ajattelin aina eläväni sinkkuna pitkään, pitäväni hauskaa kolmekymppiseksi ja hankkivani lapset niin myöhään kuin mahdollista. Nuoruushan on matkustelua, opiskelua ja töitä varten, eikä tätä suunnitelmaa saisi sekoittaa mikään. (Sittemmin on käynyt ilmi, että viihdyn aika hyvin vain kotona, mutta ei lasketa tätä detaljia tarinaan mukaan.)
Sitten kuvioon sattui tuo elämäni mies, aika paljon odotuksia aiemmin.
Olemme jutelleet asiasta kahdestaan monta kertaa, ja molemmat ovat hyvin epäileväisiä sen suhteen, voimmeko for real elää yhdessä seuraavia 60 vuotta, ja mitä jos hukkaamme nuoruutemme toisiimme. (Kuulostaa kamalalta, mutta näitä me mietitään.) Kuka tässä maailmassa enää juhlii kultahäitä ja köpöttelee hiekkarannalla superryppyisenä ukkonsa kanssa auringonlaskuun?
Olen pikkuhiljaa kuitenkin vakuuttunut siitä, että olen se ihan tuikitavallinen vaimo-äiti-ihminen. En Sinkkuelämän Carrie, enkä varsinkaan Samantha. Vielä pari vuotta sitten ajattelin ja suorastaan toivoin olevani, sillä itsenäinen nainen, joka tuntee itsensä ja elämänsä täydeksi ilman sitä toista puoliskoa, on mielestäni tavoittelemisen arvoinen olotila. Nyt mies on pehmentänyt sydämeni ja ympärille putkahtelevat pulleat vauvat pääni.
Olen miettinyt kahden ihmisen yhteiseloa paljon yhteiskunnan näkökulmasta. Olen ollut kallistumassa siihen suuntaan, että yksiavioisuus on vain yhteiskunnan luoma oletusarvo, avioliitolla ei tee nykymaailmassa mitään,happilyeverafter on vain tyhjää ruusunpunaista unelmaa ja muuta väittävät huijaavat itseään.
Tuntuu, että sinkkuus on nousemassa uudeksi arvoksi. Tai vaikka olisikin parisuhteessa, siitä ei kuuluteta ympäriinsä, vaan tehdään itsenäisiä päätöksiä ja valintoja siten, miten itsen ja oman elämän kannalta on hyödyllisintä. Tuntuu, että nykyään on enemmän oikein ajatella, että ihmeellistä porukkaa ovat ne, jotka menevät naimisiin, ostavat asunnon, hankkivat koiran, auton ja sitten lapset. Että he eivät ole tehneet valintaa, vaan niin kuin kuuluu. Olen ajatellut itsekin usein samalla tavalla, ja saatan katsoa parikymppistä paria vauvoineen huokaillen, että ettekö te muuta keksineet.
Sitten kuljen naapuri-päiväkodin ohi, näen kliseisen hyvännäköiset helsinkiläispariskunnat hakemassa suloisia pullaposkiaan ja kuulen lasten kertovan innoissaan päivän tapahtumista. Mitä muuta tuo voi olla kuin onnea.
Vaikka kuinka olen järkyttynyt omista sanoistani, sanon ne nyt ääneen: Onko elämällä muka mitään parempaa tarkoitusta kuin edellä kuvailtu?
Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki maailman stereotypiat syntyvät jostain. Miksi ydinperhe olisi eri asia? Ehkä ihmiset eivät ole perustaneet perheitä satoja vuosia vain siksi, että heistä niin on kuulunut tehdä. Ehkä yksiavioisuus ei olekaan vain yhteiskunnan säätämä muoto, vaan sittenkin ihan hyvä tapa elää. Ehkä on sittenkin ihan jees yrittää löytää se tyyppi, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä, kotinsa ja lapsensa.
Culottes Nelly kengät Spirit neule Zara / second hand
huivi Cubus takki SheInside
Translation: No, I’m not pregnant and ain’t planning to be. Just might wanna the baby-hubby-thing a bit earlier than I thought.