Avovaimo

Pohdiskelin eräänä iltana ääneen, riittäisiköhän Kelalle yksi vuokrasopimus sekä omani että poikaystäväni opintotuen hoitamiseen. Poikaystäväni vastaus oli yllättävän pysäyttävä: ”Miksei riittäisi? Olemmehan avopari.”

AVOPARI. Avomies ei vielä kovin pahalta kuulosta, mutta oma tittelini, AVOVAIMO sitäkin pahemmalta. Se ei nimittäin ole kovin kaukana kammoksumani ihmisryhmän jäsenestä, aviovaimosta.

Viime vuosien varrella minusta on tullut ikäisekseen melkoisen kyyninen ihminen. Erinäisten avioliittojen seuraaminen on herättänyt enemmän kielteisiä kuin myönteisiä ajatuksia, ja olenkin alkanut suhtautua koko hommaan varauksella.

Unelmoin prinsessapäivästä tietysti siinä missä muutkin parikymppiset trulymadlydeeplypoikaystäväänsärakastuneet, mutta 50 vuoden avio-onni vaikuttaa mielestäni hullulta tavoitteelta.

Tämä lähinnä naisten takia.

Miehissä on tietysti ja todistetusti myös huonot puolensa, mutta oman kokemukseni mukaan me naiset sabotoimme suhteitamme, avo- ja avioliittojamme melko onnistuneesti. Ihanista tyttöystävistä kuoriutuu yhdessä asumisen seurauksena käsittämättömän hirviömäisiä vaimokkeita.

Osittain aivan oikeutetusti (mm. väärässä paikassa lojuvien likaisten sukkien, astioiden tai partakarvojen, väärin puristetun hammastahnatuubin, märkänä mytätyn pyyhkeen, pöydälle jätettyjen ruokien tai muuten vain vääränlaisen toiminnan takia), mutta usein ilman mitään pätevää syytä.

Ehdin asua poikaystäväni kanssa viikon, ennen kuin hänen opintonsa ja Turku kutsuivat, ja jo tässä ajassa huomasin sisäisen vaimokkeeni nostavan päätään. Vedin henkeä ja lyttäsin hirviön urhoollisesti takaisin sinne minne se minun mielestäni kuuluu: näkymättömiin.

Olen aiemmin sortunut ja päästänyt vaimokkeen valloilleen, luullen sen olleen helpoin tapa käsitellä ne likaiset sukat. Nykyiseni kanssa huomasin olevan kuitenkin paljon palkitsevampaa, kun jaksaa suhtautua huonoihin puoliin niin kuin niihin minun mielestäni kuuluu: rakkaudella ja ripauksella huumoria.

Onko ihan oikeasti niin kamalaa, jos juusto on jäänyt pöydälle tai märkä pyyhe myttyyn? Ei. Siispä korjasin ruoat kaappiin, suoristin pyyhkeen ja keräsin sukat pyykkikoriin. Poikaystäväni kotiuduttua tervehdin häntä suukolla ja huomautin hymy huulillani korjanneeni juuri hänen jälkiään. Ilmeestä päätellen asia meni perille vähintään yhtä hyvin kuin huutamalla. Lisäksi sain hyvää kohtelua koko loppuillan, mitä ei riidan jälkeen varmasti olisi herunut.

Hellyyttä ja huumoria on siis jatkossakin tarjolla meidän huushollissa. Sellainen av(i)ovaimo minä tahdon olla.