I’m not afraid of death but forgetting to live.
Yksi pahimmista peloistani on vanheneminen. Ehkä jopa pahin, sillä mitään muuta kovin vakavasti otettavaa pelkoa ei tällä hetkellä tule mieleen. Minun on pitänyt kirjoittaa aiheesta jo kauan, ja äsken muistisairauksiin liittyvää koulutehtävää tehdessäni aloin ajatella asiaa pitkästä aikaa ja päätin kirjoittaa siitä nyt.
– Mummu, pitäisikö teille käydä hakemassa pankista käteistä?
”Minä kävin juuri, nostin tuhat euroa!”
– Tuhat euroa! Mummu ette te tee sellaisella määrällä mitään, nosta ensi kerralla vähemmän. Muistatko, että nykyään on ne eurot, se on paljon enemmän kuin markka-aikana.
”No en minä mikään tyhmä ole, totta kai muistan.”
– Missäs ne rahat nyt ovat?
”No nehän on.. Minä pistin.. Minnekäs ne.. No voi herranjestas.”
– Mummu!
Keskustelu käytiin äitini ja mummuni välillä muutama kuukausi sitten. Kadonneet rahat löytyivät onneksi pian, hetken muistelun jälkeen. Tapaus kuitenkin vahvisti käsitystämme siitä, etteivät isovanhempani kohta enää pärjää yksin. Itse olen ollut todistamassa toista surkuhupaisaa keskustelua mummuni ja pappani välillä.
”No, pappa, otatko kahviin maitoa?” Mummu kysyy jo toistamiseen, hetkeä aiemmin saadun kieltävän vastauksen jälkeen.
”En ota edelleenkään, kyllä sinun pitäisi tietää”, pappa vastaa harmissaan.
”No eihän sinusta tiedä, vaihdat mielipidettä joka toinen kerta!”
”Minä en ole käyttänyt kahvissa maitoa kuuteenkymmeneen vuoteen! Luulisi sellaisen ajan jälkeen jo muistavan!”
Istuin kahvipöydässä enkä tiennyt, kumpaa säälisin enemmän. Muistamatonta mummoani vai tästä yhtälailla – ellei enemmän – kärsivää pappaani. Vai olisiko pitänyt itkeä. Vaiko sittenkin nauraa.
Minun mummullani on siis dementia. Ei tosin todettua muistisairautta, mutta tapauksista puolet nyt muutenkin on Suomessa vailla diagnoosia.
Kun kaikki älyllinen toiminta perustuu pohjimmiltaan muistiin, on minusta perusteltua pelätä vanhenemista, muistin huononemista ja pahimmillaan sen menettämistä. Ilman muistia yksilöllä ei ole identiteettiä, tuttuja ihmisiä, jäsentynyttä käsitystä maailmasta, mielikuvia eikä elämänhistoriaa. Muistisairas voi muuttua itsekin persoonaltaan lähes tunnistamattomaksi, ja se vasta pelottavaa onkin.
Suomessa sairastuu muistisairauksiin päivittäin keskimäärin 36 ihmistä, eli vuosittain uusia tapauksia on noin 13 000. Sosiaali- ja terveysministeriön arvion mukaan vuonna 2020 vähintään keskivaikeasta muistisairaudesta kärsii Suomessa jo 130 000 ihmistä.
Kaikki valokuvat ovat toisesta mummulastani, jonka kävimme hyvästelemässä viime keväänä. Isäni äiti kuoli jo kuusi vuotta sitten, mutta vasta nyt vaari muutti pienempään asuntoon kylän keskustaan, ja mummula myydään pois.
Isoisäpuoleni on oikea supervaari, ja jos jotain toivon niin sitä, että minusta tulisi hänen kaltaisensa vanhus. Pientä höperyyttä on havaittavissa yhdeksääkymppiä lähestyttäessä, mutta se on oikeastaan vain suloista. Isän äidillä ei käynyt yhtä hyvä tuuri, vaan hän makasi 13 vuotta sairaalasängyssä aivoverenvuodon seurauksena. En tuntenut mummuani ollenkaan, sillä olin vasta 3-vuotias hänen halvaantuessaan, mutta mummun silmistä näki aina, millaista tuskaa halvaantuneen kehon sitomana mutta hyvin juoksevalla järjellä varustettuna oli elää.
Olen nähnyt, kuinka molempien isovanhempieni tilanne on vaikuttanut heidän lapsiinsa – minun vanhempiini – enkä voi sanoa odottavani vuosien kuluvan ja itseni joutuvan kokemaan saman. Totta kai on mahdollista, että perheeni elää onnellisina elämänsä loppuun asti, mutta muut mahdollisuudet hirvittävät.
Siksipä yritän muistaa nauttia elämästä täysin siemauksin vielä nyt, kun voin. Vaikka tämän päivän tekstini oli muuten surumielinen, olkoon tämä nyt kirjoitukseni pointti: Elämä on lyhyt, älä hukkaa sitä.