Kummastellen kirpputorilla.
Olen hullaantunut Helsingin kirpputoreista. Tai niistä kolmesta, joilla olen käynyt, mutta kuitenkin. Erityisen onnistuneita kirpparikäyntejä olen tehnyt Kaivarin Kanuunaan, mutta mukavinta on ehdottomasti ollut Hietsun kirppiksellä.
Uskaltauduin itsekin myyntipöydän taakse pari viikkoa sitten perjantaina. Tavaraa minulla ei ollut paljon, mutta sainpahan ne kivasti esille ja jonkinlaista tuottoa myös vaivannäölleni. Päivä oli oikein piristävä, ja minulla ihan oikeasti oli koko ajan hauskaa, vaikka yksin pöytääni pidinkin.
Kirpputoreilla pyörii jos jonkinmoista porukkaa, ja osani näistä kirpparityypeistä sain päivän aikana minäkin. Oli koruja kahmivaa mummoa ja mammaa, paljettijakusta hullaantunut ruotsalaisturisti, ulkomaalaistaustaisia miehiä aurinkolasien kimpussa ja niitä ainaisia myyntipöydän takana, omassa käytössäni olevien tavaroiden peräänkyselijöitä. Michael Korsini olisi kelvannut toiselle jos kolmannellekin, ja upouuden kamerani hintaa kyseltiin moneen kertaan. ”Ei, juuri ostamani toryburch ei ole myytävänä!”
Eräs viisikymppinen rouva jäi mieleeni, kun tervehtimiseni jälkeen hän kohottaa hieman ihmeissään katseensa ja tokaisee taidat olla myyntialalla. Myönsin, ja nainen sanoi arvanneensa sen tervehdyksestäni. Kun kuulemma nykyään ei kukaan enää tervehdi, ja on oikein virkistävää, kun myyjä sanoo hei. Millaisessa maailmassa täällä oikein eletään! Jos vieras ihminen tulee katselemaan myymiäni tavaroita noin puolen metrin päähän minusta, ei kai siinä tuppisuuna seistä, vaan hyvien tapojen mukaisesti sanotaan hei ihmiselle, joka on ehkä aikeissa auttaa sinua tavoitteessasi päästä roinastasi eroon. Voi hyvät ihmiset, sanonpahan vaan taas.
Ihania ihmisiä oli siis liikkeellä. Jaksan aina kummastella, kuinka monenlaisia meitä tähän maailmaan mahtuukaan, ja kuinka erilaista voi jopa samassa kaupungissa, samalla kirpparilla pyörivien ihmisten elämä olla.
En tule ikinä unohtamaan intialaisnaista, joka kippasi korunsa päivän päätteeksi pöydälleni. Nainen tuli hieman huonolla suomella kysymään, josko jakaisin pöytäni hänen kanssaan, minä kyllä maksaa. Hämmentyneenä tartuin vitosen seteliin, tiivistin jäljellä olevat tavarani puolikkaalle pöydälle ja katselin, kun nainen levitti värikkäät liinansa ja korunsa pöydälle.
Tässä ei sinänsä ole mitään erikoista, mutta itselleni tämä oli aika merkittävä juttu. Suhtaudun ulkomaalaistaustaisiin usein liiankin tuomitsevasti, eikä minulta heru sääliä maassa kyykkiville kerjääjämummoille. Myönnän olevani rasistinen monessa kohtaa, ja perussuomalaisuus nousee toisinaan esiin esimerkiksi puhuttaessa maahanmuutosta. En tiedä, mistä suhtautumiseni johtuu, enkä edes osaa hävetä tai yritä muuttaa sitä.
Tuona perjantaipäivänä olin vain hyvällä tuulella, ja kuuntelin naisen juttuja innoissani ja avoimin mielin. Hän oli asunut Suomessa 35 vuotta, perustanut perheen ja lapsenlapsiakin oli jo syntynyt. Tämä korujen puuhastelu vain minun hobby, hän kertoi ja kuvaili aamuista korujenmyyntireissuaan Porvooseen, josta poliisi oli tullut hänet häätämään ja vienyt peräti asemalle kuulusteltavaksi. Nainen kertoi myös olevansa Hietsun kirppiksellä aina kun vaan aurinko paistaa, ja saavansa myyntipaikan aina jostakin pöydänpuolikkaasta. Vaikka nuo keltapaitaiset (kirpputorin vartijat) häntä vähän pelottavatkin.
Naisen korut olivat kauniita, hopeasta ja Intiasta tuoduista korukivistä valmistettuja, käsintehtyjä sormuksia, ranne- ja kaulakoruja. Hinnat vaihtelivat vitosesta sataseen, materiaalin ja kiven koon mukaan. Ihastuin aivan hulluna keltaiseen rannekoruun, josta edelleen haaveilen ja harkitsen käyväni sen naiselta ostamassa. Hintaa sillä oli 80 euroa, vaikka olisin kyllä kuulemma saanut kaverialennusta. Näille muille minä myyn isolla hinnalla, sinä saa alennusta.
Nainen kertoi myös korujen varastelusta. Olin järkyttynyt ihmisten röyhkeydestä, kun naisen sanojen mukaan hyvin pukeutuneet, nätit nuoret tytöt piilottavat sovittamansa korun hihan sisään ja vain lähtevät kävelemään. Monesti nainen menee heidän peräänsä ja vaatii korua takaisin, jolloin vastauksena tulee katse nenänvartta pitkin: ”Tää on kyllä mun koru.”
Kuuntelin naista ihmeissäni, enkä ollut uskoa korviani. Kun nainen vielä lisää, ettei oikein osaa sanoa tuollaisissa tilanteissa vastaan vaan alkaa vain itkeä ja hyväksyy kohtalonsa, lupasin turvata tuona perjantaina naisen selustan ja että minä kyllä sitten osaan huutaa. Nainen nauroi ja kiitteli.
Olen iloinen naisen tapaamisesta ja siitä, että kerrankin annoin mahdollisuuden. Olen miettinyt naista monta kertaa tuon päivän jälkeen, ja katsonut ehkä muitakin ihmisiä myönteisemmin silmin.
Kirpparikäynti oli antoisa, ja jo yhdeltä kasasin kamppeeni ja soitin miehen kantoavuksi. Hyvästelin naisen ja toivotin hyviä myyntejä. Oma saldoni näytti päivän päätteeksi + 120 €, joten en voinut kuin hymyillä hyvälle ololleni ja taas hieman rikkaammalle elämälleni – fyysiselle ja henkiselle.
