Nam, sushia?

Maistoin sushia ensimmäistä kertaa elämässäni eilen. Juhlistimme superhyvään kesäduunipaikkaan pääsyä (ei minun vaan miehen) ja tilasimme kotiin 30 kappaleen sushicombon Houwei-ravintolasta.

Palleroiset näyttivät ihanilta ja olin innoissani, kun sain vihdoin järjestettyä romanttisen sushi-illallisen. Kyllähän nyt kaikki itseään kunnioittavat etelähelsinkiläiset syövät sushia perjantai-iltaisin skumppapullo vierellään, am I right?

Maukkaasta ulkonäöstään huolimatta sushi-elämys oli pettymys. Mussutin kyllä tapani mukaan vatsani täyteen, mutta haaveilin samalla muusista ja lihapullista. Pieni toivonkipinä syttyi, kun mietiskelin ääneen olisiko kyseessä mahdollisesti vain huono ravintolavalinta, mutta ei. Miehen mukaan niin itsetehty sushi kuin muidenkin paikkojen tarjonta on melko samanlaista, että ”tällasta tää nyt vaan on.”

Mitä. Siis aina, kun joku on kehuskellut syöneensä ah niin ihanan maittavaa sushia, minua on huijattu. Vai pitävätkö useimmat ihmiset näitä wasabi-tahnalla (jota muuten myöskin luulin herkuksi jostain kumman syystä) kuorrutettuja kalarullia todella taivaallisen hyvinä?

Omalla kohdallani valintaa euron juuston ja euron sushirullan välillä ei tarvitse tulevaisuudessa edes miettiä..

Kuva sushi-annoksesta päätyi kuitenkin illan päätteeksi instagramiin. Kuvaa muokatessa ja aikaansaannostani ihaillessa tajusin, ettei sushi-elämys ehkä perustukaan makuelämykseen vaan statuselämykseen: tätä trendiruoista trendikkäintä on siistiä syödä, siitä (lue: riisistä) on siistiä maksaa sadan euron kilohinta ja etenkin siitä on siistiä postata valokuvia facebookiin, instagramiin ja blogiin.

Joten niinhän minäkin sitten tein.