Nopeita iskuja ja vihanhallintakeinoja.
Tiedättehän niitä tilanteita, joissa pitäisi olla vastapuolta sivaltavia vastauksia valmiina? Niitä, kun naama punaisena puolustaudut kiusaajaa vastaan, yrität keksiä vastausta luokan ärsyttävimmälle tyypille, haluat antaa itsestäsi mielenkiintoisen kuvan tai vaikka opetuksen typerästi käyttäytyvälle.
Ja tiedättehän sen tunteen, kun näiden tilanteiden mentyä ohi keksitte maailman parhaan vastauksen, jolla olisitte saaneet sen ääliön hiljaiseksi tai sen söpön pojan huomion? Mun olis pitänyt sanoa näin -ajatusleikki on ollut elämäni mittainen harrastus. Vaikka olen sanavalmis, olen jäänyt seisomaan tuppisuuna (ja kasvot hohtavan punaisena) lukemattomia kertoja. Ja lukemattomia kertoja olen harmitellut, että keksin ne täydelliset sanat tai teot vasta jälkeenpäin.
Nuorempana näitä tilanteita kävi paljon useammin kuin nykyään, mutta edelleen samaa tapahtuu – viimeksi metron rullaportaissa. Olin matkalla ylöspäin, kun näin nuoren pojan rappujen yläpäässä. Ikää oli maksimissaan 14, ja pipopää näytti jo hiljaisenakin ärsyttävältä. Hän huusi jotain takanani matkaavalle kaverilleen, ja juuri kun tajusin mitä oli tulossa, osui footbag-pallo kovaa takaraivooni.
Pallo kimposi päästäni korkeammalle liukuportaiden viereiselle kaiteelle ja lähti liukumaan takaisin alaspäin, minun ohitseni. Annoin pojan ottaa pallon kiinni enkä sanonut mitään. ”Heitä uudestaan!” pojan ystävä räkätti kovaan ääneen portaiden yläpäässä, ja minä kiehuin raivosta. Kun kävelin hänen ohitseen, poika soritteli naurunsa seasta. En sanonut mitään: olin jo alkanut miettiä, miten minun olisi pitänyt reagoida.
Jos nyt saisin elää hetken uudestaan, olisin ollut salamana tilanteen tasalla, napannut ohitseni liukuvan pallon ja heittänyt sen korkealle liukuportaiden päällä olevalle reunukselle. Sinnepähän olisi jäänyt, ja poikien pilkka olisi osunut omaan nilkkaan.
Toisaalta kuitenkin naurattaa, miten jaksoin tätä suunnitelmaa päässäni kehitellä. Tarkistin jopa seuraavalla kerralla metroon mennessäni, olisiko pallon reunukselle heittäminen oikeassa kulmassa ollut mahdollista. Ihan kuin tässä elämässä kokisin tätä footbag-uhkaa uudelleen. Nauroin myös ajatukselle, että olisin raivopäissäni oikeasti alkanut viskomaan pikkupoikien palloa.
Ääliöt sikseen, ehkä satunnaisella sanavalmiudettomuudellani on aikansa ja paikkansa. Hillitsen itseni oikeissa paikoissa ja harrastan sitten sitä jälkikätistä vihanhallintaa. Vaikka saisinkin viimeisen sanan vain mielessäni.
Takki ja kengät H&M / second hand
paita Asos farkut BikBok huivi Seppälä