Lauantai-ilta ulkona. Tyttökavereiden kanssa. Pitkästä aikaa.

Kopsuttelin korkkareilla Kappeliin, tilasin limelonkeron ja istuin terassille tyttöseurassa. Muutama alkuillan tunti meni höpötellen hujauksessa, ja suunnitellun kotiinlähdön sijaan päädyimme tanssilattialle – ja viivyimme pilkkuun asti. Tällainen on harvinaista herkkua, sillä yleensä ilta päättyy aivan liian aikaisin jonkun väsähdykseen, toisen humaltumiseen tai kolmannen kilareihin. Jotain draamaa on odotettavissa aina, mutta tällä kertaa kaikki oli oikein seesteistä. Mutta sairaan hauskaa.

Olen nykyään vähän vässykkä ja kärsinyt totaalisen baariväsähtämisen. Entisen bilehileilyn sijaan saan ihan mieletöntä nautintoa esimerkiksi säkkituolissa parvekkeella peiton alla makaamisesta, kirjan sivujen kääntelystä, kaupungin kesäisten, perjantai-iltaisten äänten kuuntelusta ja omassa ylhäisyydessäni oleilusta (true story, tapahtui perjantaina).

Tykkään herätä virkeänä viikonloppuaamuna, keittää kahvia ja voida mieluummin hyvin kuin huonosti. Jopa jalkani pistävät vastaan, eivätkä kestä korkoja läheskään yhtä hyvin kuin kolme vuotta sitten.

Siksi vaahtosin terassilla jälleen kerran ystävilleni siitä, kuinka sosiaalisia suhteita luodaan ja pidetään yllä nimenomaan viikonloppuöisin. Aikuisena ollaan ilmeisesti töissä ja baarissa, eikä missään muualla tapaa niin paljon ja niin mielenkiintoista porukkaa kuin ulkona. Selitin, kuinka olen töissä jo muutaman kuukauden aikana tajunnut, miten pienet piirit ovat, ja että niihin on pakko päästä jotain kautta sisälle. Aiemmin ajattelin, että paljon puhuttu verkostoituminen käy jossain vaiheessa ihan itsestään, mutta kyllä se sittenkin taitaa vaatia vaivannäköä.

Asiaa ei yhtään auta se, että luin juuri kirjan VIP-ihmisiä, joka kertoo PR-alan aivan uskomattomasta siististä mutta ihan pimeästä meiningistä Manhattanin seurapiireissä, eikä se, että olen juuri tavannut muutaman upeita töitä tekevän nuoren naisen, jotka ovat kaikki painottaneet kontakteja, kontakteja ja kontakteja. Kaksi ystävääni olivat onnessaan tulevista ammateistaan opettajina, koska heidän tuskin täytyy ikinä työnsä puolesta ajatellakaan verkostoitumisvelvollisuuksia. Itse alan puolestani pikkuhiljaa tajuta, että omista hommistani ei tule mitään ilman niitä.

Aina välillä minulle tulee ahdistus tulevasta ja noina hetkinä tahtoisin tehdä ikuisesti osa-aikatöitä vaikka vaateliikkeen myyjänä. Tuttua ja turvallista, ilman vastuuta ja velvoitteita. Mihinkään ei tarvitsisi edetä, enkä odottaisi itseltäni huimia. Usein kuitenkin huomaan haaveilevani urasta piinkovana toimittajamuikkelina, joka tykittää pitkää työpäivää, tuntee koko kaupungin ja on aina menossa.

Ja sitten on vielä se hetkittäinen housewife-unelma, jossa loikoilen kotona, silitän bisnesmieheni paidat ja loppupäivän käytän peppujumppaan ja pedikyyriin.

En vieläkään tiedä, mikä näistä urapoluista tulee toteutumaan, mutta olen ottanut ohjenuorakseni lauseen, jonka kuulin eräältä hyvin fiksulta, hyvin nuorelta, hyvin menestyneeltä naiselta: ”Jos kuuntelet itseäsi ja toiveitasi, et voi päätyä tekemään vääriä asioita.”

Playsuit Love laukku tuliainen Milanosta sandaletit Spirit

Translation: I went out on Saturday night in my babyblue playsuit. The heels were hurting but the night was lovely. (Also some boring stuff about my future career. Not that important.)