Olen kyllästynyt olemaan tavallinen. Ei sillä, että koskaan tavallisuutta olisin tavoitellutkaan, mutta nyt huomasin sen taas: olen massaa.

En tiedä, mistä nykykulttuurin erikoisuudentavoittelu pohjimmiltaan kumpuaa, mutta tällä hetkellä se pulppuilee omalla kohdallani yli. Yksittäisten ihmisten jännittävä elämä tulvii päälleni kaupungin kaduilta, lehtien sivuilta ja nettipalstoilta. En millään haluaisi hukkua ympärilläni vellovaan ihmisjoukkoon, ja yritän tosi kovin olla yksilö, persoona, se tyyppi.

Siinä vain on pikkuinen ongelma. Olen aina ollut ärsyttävän keskiverto.

Olin koulussa kiitettävä. Toisinaan erinomainen, stipendien arvoinen, kaikessa tasaisesti hyvä. Lukiossa tajusin ongelmallisuuden ensimmäistä kertaa: minusta oli pitänyt hetkittäin tulla tuomari, lakimies, lääkäri, psykologi ja lopulta kauppatieteilijä. No, minusta ei tullut näistä mikään, koska kaikki kiinnosti paljon mutta mikään ei tarpeeksi. Keskiverto.

Olen hyvä kuvataiteissa, osaan piirtää ja värisilmäni on mielestäni loistava. Mutten luo itse uutta, vaan piirrän parhaiten mallista. Keskiverto.

Osaan laulaa, soittaa pianoa ja tanssia. Näistä ensimmäistä ja viimeistä ihan hyvinkin, mutten niin taitavasti, että niistä olisi mitään hyötyä. Siis keskiverrosti.

Olen lyhyt, mutten pikkuruinen. Olen hoikka, mutten siro. Tyylini on ihan kiva, muttei mieleenpainuva. Luonteeni ei ole se kaikkein sovinnaisin, mutta silti tietty persoonallisuus puuttuu. Keskiverto, keskiverto, keskiverto.

Tavallisuudessa ei edes ole mitään pahaa. En vain suunnitellut sitä itselleni. Minussa piti olla sitä jotain, joka jää mieleen. Minun piti ehkä tehdä, olla tai luoda jotain ihmeellistä. Ja juu, tiedän, että elämää on vielä aika paljon jäljellä, kaikki on mahdollista eikä milloinkaan ole liian myöhäistä, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että olen matkaamassa kohti sitä ihan tavallista olemista.

Tiedän myös, että ihmisillä on taipumus ajatella itsekeskeisesti. Että just mulle tapahtuu kaikkea erikoista ja mun elämästä tulee upee. Mutta jos oikein ajattelee, mitä muuta sitä pitäisi olettaa? Totta kai tahdon ihmeellisimmän mahdollisen elämän, niitä kun on (tämänhetkisen tietämykseni perusteella) vain yksi.

Mies kysyy usein, miks kaiken pitää olla niin siistii, kenelle sä oikein yrität näyttää et sul on aina vaan ihanaa, ja välillä kyseenalaistan itsekin pyrkimykseni: ulkonäköni, vaatteeni, instailuni, shoppailuni, bloggaamiseni, luksuslaukku- ja sisustushaaveeni. Ennen en ole osannut oikein vastata, ja luulin itsekin todistelevani epäkeskivertoisuuttani jollekin ulkopuoliselle.

Mutta ehkä se lopulta onkin se kaikkein merkittävin, kaikkein suurimmilla odotuksilla varustettu henkilö, jolle yritän näyttää. Minä.

Takki Bik Bok housut Mango paita, korvakoru ja ballerinat H&M
kello MK nahkaranneke Longchamp