Minulla on outo tapa kisata pääni sisällä aikaa ja itseäni vastaan. Saatan esimerkiksi metroasemalla lyödä vetoa siitä, että katossa roikkuvan valotaulun minuuttikello ehtii vaihtua saapuvan vaunun kuvaksi ennen kuin astelen sen ali. Tai että ehdin käydä vessassa ennen kuin työpaikan taukohuoneen mikro sanoo plim. Tai että mahdun sulkeutuvasta ovesta joutumatta koskemaan siihen.

Sen lisäksi, että pienet neuroosini aiheuttavat esimerkiksi satunnaista ovien väliin liiskautumista, ne ovat täysin turhia ja kuulostavat kirjoitettuna juuri niin typeriltä kuin ovatkin. En todellakaan tiedä, mistä olen tapani hankkinut, mutta voi kuulkaa sitä tunnetta, kun pääsin yhdestä päivittäisestä kisailustani eroon.

Eräs ajan kanssa taistelemiseen liittyvä pakkomielteeni koski puhelimen näyttöä ja sen aikaviiveellä sammumista. Vihaan puhelimen lukituksen avaamista suurinpiirtein yhtä paljon kuin sadepisaroita kosketusnäytöllä, joten turhautuminen on suurta, kun hommaa tekee noin seitsemänkymmentäyhdeksän kertaa päivässä. Ihmeellisen pakkomielteeni takia pyrin välttämään pyyhkimistä niin paljon kuin mahdollista, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että näyttö ei saisi sammua missään välissä.

Olen taistellut kuukausia kymmenen sekunnin aikaviivettä vastaan. Puhelimen hiplaamisen tulee taukoja esimerkiksi kotiavaimia laukun pohjalta kaivaessa, käsiä pestessä, aamiaista tehdessä, kassalla maksaessa ja muissa kahta kättä vaativissa toimissa. Ja kun olen nähnyt niinkin suuren vaivan, kuin vaikkapa instafiidin selaamisen 12 tuntia taaksepäin vieläkään kaikkia postauksia näkemättä, en todellakaan halua antaa näytön sammua, sovelluksen päivittyä ja aloittaa selaamista alusta.

Ainut vaihtoehto on ollut sörkkiä näyttöä sen kymmenen sekunnin välein. Mikä on tietenkin usein epäonnistunut ja sen seurauksena ärsyttänyt. Neuroottinen ja tuulimyllyjä aikaa vastaan taisteleva kun olen.

Kunnes eräänä päivänä, erästä kuvaussessiota valmistellessani tajusin, että kymmenessä sekunnissa hommasta ei tule mitään. Kaivauduin asetuksiin ja selasin näytön aikakatkaisuvaihtoehdot esiin: kymmenen minuuttia! Ha!

Kuulostan aivan uskomattoman pöpipäältä, mutta nautin suunnattomasti siitä, että saan vaikkapa tätä tekstiä kirjoittaessani katsella tyttöporukan whatsapp-viestien rullaamista ilman, että joudun jatkuvasti avaamaan näyttöä uudelleen. Se hohtaa nykyään kiltisti vieressä, eikä pyyhkäisylukitusneuroosista ole enää tietoakaan. Joskus elämän pienistä turhaumista pääsee näköjään yksinkertaisesti omia asetuksia muuttamalla.

paita Oxygene (Dubaista) / housut & sormukset H&M / kengät Jeffrey Campbell (second hand) / laukku Mansur Gavriel / huivi Forever 21 / korvakorut Glitter / kynsilakka Essie

Translation: Great. I just made myself sound like a loonatic with a massive phone obsession. Which I’m not & don’t have… I think.