Kalenteri on edelleen täynnä. Blogi ei.

Mies epäilee jo vakavissaan varhaisiän dementiaa, mutta hajamielisyys johtuu töiden, koulun, kavereiden, kodin ja parisuhteen multitaskaamisesta. Lasken päiviä joulukuun kahdenteenkymmenenteen (kymmeneen? nenteen? joo, ei ne aivot nyt vaan toimi), jolloin koittaa ensimmäinen vapaapäivä miesmuistiin. Muistatteko, kun kerroin sairaspäivien olevan kuin lomaa? En vitsaillut. Se oli luksusta.

Toisaalta rakastan sitä, että on tekemistä. Tylsistyn jo parin toimettoman päivän jälkeen. Tuntuu myös ihanan palkitsevalta, kun saa järjettömän työmäärän tehtyä ja voi oikeasti olla tyytyväinen itseensä. Tämä on ehkä ensimmäinen kerta elämässäni, kun on kiire eikä hetkenkään rauhaa. Ihan naurattaa, kuinka ”kiire” sitä ennen on ollut. TO DO -listani ovat nimittäin auvoisina aikoina näyttäneet tältä

• leivo pipareita
• osta postimerkkejä
• ripusta jouluvalot
• kirjoita joulukortit
• postita ne
• palauta vapaamuotoinen raportti viikon päästä

kun nyt ne näyttävät tältä

• kirjoita 10 000 merkin essee
• kirjoita 7000 merkin juttu
• kirjoita 15 000 merkin pörssiyhtiön tulosanalyysi
• tee töitä noin satamiljoonaa tuntia
• palauta raportti heti
• palauta raportti nyt

Note to self: Tällaisen listan laadittuaan ei kannata 1) tulla kertomaan siitä vielä blogiinkin 2) katsoa viikonloppuna rästiin jääneitä Putous-jaksoja 3) napata itselleen ylimääräisiä työvuoroja vielä suuremman palkan toivossa 4) suunnitella pikkujouluja pitkin kuukautta.

Joulukuusta selviäminen vaatii kuitenkin selkeästi hoocee partyja, joten niitä on sovittuna neljät. Enemmän kuin koko vuonna yhteensä. Upeaa, toverit.

Puuvillaneule H&M / toppi Bikbok / farkut marks & spencer / kengät vagabond / takki sheinside / huivi cubus

Translation: Work hard play hard! (Forgive me, it’s so very hard to be original in this state of mind.)