Puhu.

Viime aikoina on tapahtunut paljon sellaista, mikä on saanut minut miettimään toista ihmistä. Miten hassua onkaan, että rakennamme elämämme toisten ihmisten varaan, käytämme toisia ihmisiä oman itsemme peilinä ja luotamme lopulta kovin paljon toiseen ihmiseen, joka kuitenkin on vain ihminen muiden joukossa ja aivan yhtä erehtyväinen kuin kaikki muutkin.

Tästä on tulossa pitkä juttu.

Olen ymmärtänyt tämän ihmisyyden yhden ominaisuuden esimerkiksi omista vanhemmistani jo melko varhain. Vaikka äiti ja isä ovat monelle se maailman tukipilari, ei heiltäkään voi odottaa yli-inhimillistä suoritusta elämästä tai ainaista ymmärrystä ja hyvyyttä, sillä vanhemmuuden lisäksi hekin ovat vain ihmisiä. Hieman kokeneempia kuin lapsensa, mutta pitkäkään elämänkokemus ei takaa aina oikeassa olemista, oikeiden ratkaisujen tekemistä tai neuvojen antamista.

Isäni myönsi muutama kuukausi sitten, varmasti vuosien pohdinnan tuloksena, menetelleensä väärin eräässä tilanteessa teinivuosinani. En ollut antanut anteeksi elämääni melkoisesti vaikuttanutta päätöstä, mutta tietysti rakastin isääni siitä huolimatta. Vasta nyt, hänen puhuessaan asiasta ääneen, ymmärsin ja annoin anteeksi.

Ystäväpiirissäni viimeinen puolivuotinen on ollut täynnä eroja. On ollut jättäjiä ja jätettyjä, mutta yhteistä näille eroille on ollut yllätyksellisyys. Vuosia yhdessä olleet parit pamauttivat toisillensa aivan yhtäkkiä ihmeellisiä asioita, joita niin eron toinen osapuoli kuin hänen ystävänsäkin pohtivat kummeksuen ja juurta jaksaen.

Miten se voi tehdä näin.

En osannut yhtään odottaa, luulin että kaikki oli hyvin.

Päivää aiemmin se oli ihan tavallinen. Miksei se puhunut mulle mitään?

Niinpä. Puhuminen on hankalaa, ehkä yksi vaikeimmista asioista ihmissuhteissa. Vaikka juuri siitä kommunikoinnin puutteestahan ne todelliset vaikeudet oikeastaan syntyvät, jolloin kehä on valmis: Kun ei puhuta, syntyy vaikeuksia, ja kun vaikeuksista ei puhuta, niitä ei saada ratkaistuksi, ja sitten ei ainakaan enää puhuta.

Jo muutaman vuoden ajan, muutaman pettymisen seurauksena takaraivossani on jyskyttänyt ajatus siitä, että ainut ihminen, johon voin täysin luottaa, olen minä itse. Itsenäisyyteni on korostunut tämän takia huippuunsa, mutta olen samalla päättänyt olla enää pettymättä ihmisiin. Yritän ajatella ihmisiä kaikessa tekemisessään inhimillisinä olentoina, jotka eivät yksinkertaisesti pysty elämään tuottamatta kellekään pettymystä, mielipahaa, vaivaa, surua, jopa vihaa tai suoranaista tuskaa.

Käytännön toteutus on tietysti paljon teoriaa haastavampaa, minkä takia olen opetellut kuuntelemaan ja puhumaan, ja lopulta hyväksymään ihmisen virheineen ja epäkohtineen. 

Kommunikointi liittyy yhtälailla perhe- ja ystävyyssuhteisiin, mutta kaikkein hankalinta se on mielestäni parisuhteissa. Itseasiassa, kun oikein alkaa ajatella, kahden ihmisen yhdessä eläminenhän on aivan mahdoton tehtävä. Kun yhtälöön lisätään rakkaus ja kaikki sen aiheuttamat tunteet, tuntuu parisuhde tai edes sen yrittäminen hulluudelta.

Uskon myös, että toista ihmistä ei voi tuntea täysin koskaan. Meissä on puolia, joita emme paljasta kellekään, ajatuksia, joista emme kerro muille, ja ominaisuuksia, jotka tulevat esiin vain tiettyjen ihmisten kanssa.

Nämä lähtökohdat huomioon ottaen ei ole ihme, että Suomessa erotaan niin paljon (muistan kuulleeni, että eniten kaikista pohjoismaista). Kun meillähän ei puhuta, ei sitten millään. Vaikka juuri puhumalla niitä vaikeuksia ja pettymyksiä voisi välttää, oppia siitä toisesta ihmisestä joka päivä lisää ja käsitellä niitä vaikeita, parisuhteeseen liittyviä tunteita.

Haluan uskoa, että puhu ja pussaa toimii. Oli se sitten turhanpäiväistä höpöttelyä, omista murheista kertomista, rakkaan ihmisen kuuntelemista, vaikeuksien yhdessä voittamista tai toiseen syvemmin tutustumista.

Uskon nykyisen suhteeni kestäneen näinkin hyvin siksi, että olemme opetelleet kommunikoimaan. Helppoa se ei ole, enkä läheskään aina ole kuullut haluamiani asioita, mutta olen kuunnellut, vastannut ja ymmärtänyt toista taas vähän enemmän.

Joskus, kun kuulen toisen suusta jotain suloista ja ennalta-arvattavaa, puhuminen on ihanaa. Kun se kestää puhelimessa kokonaisen bussimatkan Lohjalta Helsinkiin, kävelymatkan terminaalista kerrostalomme alaovelle ja vielä hissimatkan viidenteen kerrokseen, kunnes oven avattuani sanon yhtäaikaa puhelimeen hyvästit ja kasvotusten tervehdyksen.

Toisinaan se on kamalaa, kun toisesta paljastuu asioita, joita ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan. Kun puhuminen on monen päivän epäuskoisuutta, kuulemansa tajuamista ja lopulta hyväksymistä.

Vaikka toista ihmistä ei ikinä voisikaan tuntea kokonaan, pääsee puhumalla jo aika lähelle. Kommunikointihan tarkoittaa puhumisen ja kuuntelemisen lisäksi yhteisen ymmärryksen rakentamista.

Siis puhu.

 

 

Kiitokset upeista teksteistä Happoradiolle ja Pariisin Keväälle.