Sairaan helppo elämä
Olen miettinyt tämän postauksen aihetta kauan. Viime aikoina kyseinen aihe on pulpahtanut esiin milloin missäkin tilanteessa, enkä ole voinut kuin antaa ajatusten risteillä hölmistyneessä päässäni. Olen käynyt läpi elettyä elämää ja pohtinut, kuinka kaikki onkin voinut mennä näin.
Minulla on ollut helppo elämä.
Niin helppo, etten tiedä, pitäisikö sen vuoksi itkeä vai nauraa. Niin kaunis, että hymy kumpuaa jostain syvältä samalla, kun meinaan purskahtaa itkuun puhtaasta kiitollisuudesta. En tiedä, miksi olen tajunnut asian juuri nyt, mutta se iski kovaa ja yllättäen.
Yksi tajuamiseen liittyvä tekijä voi olla se, että vanhempani ovat jostain syystä kriiseilleet viime vuosina sen kanssa, että he olisivat olleet minulle ja siskolleni pieninä liian tiukkoja. Kasvattaneet ankarasti ja turhan sopuisiksi, itselleen armottomiksi tai täydellisyyttä tavoitteleviksi. Aiheesta on puhuttu monta kertaa, ja sen lisäksi, että olen yrittänyt paukuttaa heidän päihinsä, että parempaa työtä ei olisi voinut tehdä, olen muistellut lapsuuttani.
Pellavapäinen tyttö keräämässä kukkia tontinreunalla, aamusta iltaan kestäneet leikit siskon ja korttelin lapsien kanssa, idyllinen puukoulu ja maailman parhaat opet, hyviä ystäviä läpi alakoulun, kesäisiä perhematkoja ympäri Suomen, pullaa leipova isi, aina uutta ja ihmeellistä keksivä äiti ja jatkuva luotto siihen, että kaikki on just hyvin.
Kävelin viime viikolla bussipysäkiltä lapsuuden kotiini yökyläkamppeet laukussa, ja kotitielle kääntyessäni olo oli kevyt. Sen huomaaminen ja sitä seurannut tunne, että lapsuudesta ei ole kuin hyviä muistoja, on suhteellisen pysäyttävä.
Toinen tajuaminen tapahtui elokuussa, kun istuin ilta-auringossa ystävän kanssa lohjalaisella urheilukentällä. Olemme olleet ystäviä lähes 20 vuotta, melkein koko elämämme, ja muistelimme kentän laidalla nostalgisesti niitä vanhoja hyviä aikoja. Kävimme läpi vuosien varrella eteen osuneita tyyppejä, muistelimme bileitä, kesäpäiviä, teinitörttöilyjä ja lukiovuosia.
Nauratti, kuinka olimme jälleen sillä samalla kentällä, jonne melkein kymmenen vuotta aiemmin ajoimme skoottereilla katsomaan paikallisen jalkapallojoukkueen pelejä poikia. Nauratti, kuinka olimme jälleen lauantai-iltana kotikaupungissa, ja nauratti, että törmäsimme tuona iltana moniin niistä ihmisistä, joita olimme juuri muistelleet.
Kentältä kotiin ajaessani ylitse pyyhkäisi valtava onnellisuuden tunne siitä nuoruudesta, jonka sain viettää.
En todellakaan ymmärtänyt sitä silloin, mutta vitsi että kaikki oli jännittävää ja ihan helvetin hyvin. Saatoin parkua silmät päästäni ensirakkauden perään, mutta sitä ei edes voi laskea koettelemukseksi. Alan nyt tajuta, kuinka paljon olen kokenut hyviä, elämänkin mittaisia ystävyyksiä, koulussa pärjäämistä, jännittäviä hetkiä, elämästä pakahtumista, rakkautta, hyväksymistä, onnistumista.
Olen saanut ihan mielettömän paljon pyytämättä ja pyydettynä, eikä mitään ole otettu pois.
Kolmas tajuaminen on tapahtunut jälkeenpäin ajatellen pikkuhiljaa, ja siitä tämä postaus kertoo. Oman elämän helppouteen havahtuminen on vahvistunut sitä mukaa, kun olen kuullut ympäröivien ihmisten vaikeuksista ja eksynyt esimerkiksi täällä Lilyssä blogeihin, joiden kirjoittajat ovat kokeneet sellaisia asioita, joista minä olen vain lukenut. Usein tuntuu, että kirjoittajien viisaat ajatukset ja oivallukset kulkevat käsi kädessä haasteellisen elämän kanssa. Ihmisissä, jotka ovat kamppailleet ja selvinneet, tuntuu olevan aivan erilaista syvyyttä kuin heissä, jotka ovat aina päässeet helpolla.
Tajuaminen on tapahtunut pikkuhiljaa, kun olen ihmetellyt monen bloggaaja- tai toimittajakollegan kykyä löytää, lähestyä tai käsitellä aiheita, joista kirjoittaa. Tajuaminen on tapahtunut, kun olen seurannut yhteiskunnallista keskustelua eri teemoista, halunnut osallistua ja tajunnut, etten ehkä voikaan puhua tästä uskottavasti. Ettei minulla ole oikeastaan edes oikeutta sanoa mitään, koska en ole joutunut selviämään tässä elämässä vielä mistään.
En halua kuulostaa siltä, että kaivaisin verta nenästäni. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, etten ole kasvanut kavereitta tai joutunut kiusatuksi. Että perheeni on ollut terve ja kokonainen ja lapsuus- ja nuoruusvuoteni itkettävän onnellisia. Että eteeni ei ole asetettu haasteita, joiden varjossa voisi romahtaa, enkä ole joutunut vielä koskaan käsittelemään koko elämää horjuttavaa surua tai pelkoa.
Eräs tuttavani sanoi kerran viisaasti, että jokainen ihminen voi kokea ympärillä tapahtuvan maailman vain ja ainoastaan omasta näkökulmastaan, omaan kokemuspintaansa heijastaen. Toisen näkökulmaa voi ymmärtää, mutta asioiden kokeminen tapahtuu aina vain yhden kehon ja mielen kautta. En ollut ajatellut asiaa ennen, mutta lauseen kuultuani hyvin monta kertaa sen jälkeen.
Kun aloitin blogini, kirjoitin esittelytekstiin kuin vastuuvapauslausekkeeksi, että blogissa esitellään 21 vuotta kypsyneitä mielipiteitä. Ajattelin silloin, että mietteeni kyllä kypsyvät iän myötä. Esittely on kolmen vuoden jälkeen edelleen täysin sama, 21 on vain vaihtunut numeroon 24, joten ei se taidakaan olla se ikä, mikä viisastuttaa.
Nyt koputan puuta, mutta kiitollisuudesta huolimatta ajattelen, etten voi kasvaa pelkän helpon elämän eväillä ajatuksiltani ja ymmärrykseltäni ihan kokonaiseksi tai ainakaan niin viisaaksi, kuin haluaisin. En tietenkään toivo jäljellä olevasta elämästäni esterataa ja myönnän, että helpon elämän jatkuminen olisi varmasti, no, sairaan helppoa. En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut siitä, että elämän helppous olisi sen tarkoitus.
Onneksi näin vahvan onnellisella pohjalla taidan olla valmis luopumaan sitten, kun elämä päättääkin ottaa.
Hame ja takki marks & Spencer / paita BikBok / neule H&M / kengät Jeffrey Campbell (second hand) / kello Marc Jacobs
Translation: Just looked back and realized how goddamn happy & blessed the passed 24 years have been.