TBT: GALS.
Kun blogini kerran käsittelee elämääni laidasta laitaan, ja ripottelen tänne pieniä palasia milloin mistäkin, olisi suuri vääryys, jos en antaisi palstatilaa edes kerran rakkaimmille ystävilleni. He kuitenkin määrittävät hyvin pitkälle sitä, millainen tyyppi minusta on vuosien varrella kasvanut – vanhin ystävyyssuhde nimittäin alkoi jo 17 vuotta sitten. Tytöt saattavat muutenkin esiintyä blogin puolella aika ajoin esimerkiksi juhlien merkeissä, joten pieni esittely ystäväporukastamme on nyt paikallaan.
Kaikki alkoi kotikaupungissamme Lohjalla, kun minä ja L löysimme toisemme samassa päiväkodissa. Kuvassa olemme kylläkin jo toisella luokalla, edelleen parhaina ystävinä. Kuulostaa ehkä uskomattomalta, mutta olemme kasvaneet yhdessä lähes päivittäin 15 vuoden ajan. Siirryimme yhdessä päiväkodista alakouluun, alakoulusta yläasteelle, yläasteelta lukioon ja kävimme lukion jälkeen yhdessä vielä saman valmennuskurssinkin. Vasta korkeakoulutasolla tiemme erkanivat eri kaupunkeihin, mutta samaan tyttöporukkaan kuulumme edelleen.
L on hirmuisen hyväsydäminen, höpsön hauska mutta ajatteleva tyyppi. Lukemattomien ihanien ja arvokkaiden kokemusten joukossa yksi unohtumattomimpia muistoja L:n kanssa on kolmosluokan Nylon Beat -coveryhtyeemme. Olimme aivan varmoja, että isona meistä tulee laulaja-duo, ja harjoittelimme kaikki välitunnit tosi ahkerasti. Haha.
Toinen hyvinhyvin vanhoista ystävistäni on S, johon tutustuin neljännellä luokalla. Tuossa kuvassa 12-vuotiaina olimme jo aivan erottamattomat. Hänenkin kanssaan olen ollut tuosta asti samalla luokalla, aina lukioon asti. S on tutustumisestamme asti ollut minulle se tyyppi, jolta kysyin neuvoa, jos en jotain osannut. S on superhyvä kaikessa, ja kadehdin vuoroin musikaalisuutta, käsityö- tai kuvataidetaitoja, matemaattisuutta tai uintinopeutta. En myöskään osaa nimetä luotettavampaa ihmistä kuin S. Parhaita muistoja on yhdessä tekeminen, kun esimerkiksi yläasteella olimme samassa bändissä (tästä ei kuitenkaan sen enempää) ja yrittäjyyskurssilla itse kehittelemässämme yrityksessä.
Noihin aikoihin koko tyttöporukkamme kierrätti yhtä lempikirjasarjaani (Louis Rennisonin Georgia Nicolsonin salatut elämät), ja noista kirjoista nappasimme itsellemme nimen Ässäjengi. Se oli teinityttöjen oma pikku vitsi, mutta levisi yleiseen tietoon jostain kumman syystä aika nopeasti. Lukiossa meitä kuvasi aika hyvin (mm. silloisen poikaystäväni käyttämä) nimitys kanalauma, ja nyt olemme hieman aikuistuneina luoneet whatsappiin ryhmän nimellä Gals.
Ei kai sitä tyttöporukka miksikään muutu, vaikka kuinka vanhenisi.
Seuraavana on vuorossa toinen S, jonka kanssa olemme toisaalta kuin yö ja päivä, mutta toisaalta meissä on ihan hirveästi samaa. Vaikka olen tuntenut S:n jo eskarista asti, ystäviä meistä tuli vasta yhdeksännellä luokalla. Aluksi välillämme vallitsi pieni viha-rakkaus-suhde, mutta aika nopeasti tajusin, kuinka hyvin sovin S:n kanssa yhteen. Molemmat sanovat asioita suoraan, mutta jos vain osaa kaivaa, pinnan alta löytyy ihana tyttö.
S:n kanssa muistoja on vaikka kuinka paljon, enkä ikinä voisi kuvitellakaan elämääni ilman häntä. Päällimmäisenä mielessä meillä molemmilla on varmasti yhteinen New Yorkin matka, jolta tuo kuvakin on.
Lukiosta löytyi kolme ihanaa tyttöä, jotka sopivat kuvioihimme kuin seitsentoistavuotias naisenalku vanhojentanssimekkoon. Reunimmaisina kuvassa ovat R ja I, nykyiset juristi- ja opettajavahvistuksemme. R on joukostamme se rationaalinen itsenäinen nainen, I taas ikuinen optimisti ja romantikko, porukkamme Charlotte York. Molemmat ovat kuitenkin kipakoita naisia, joilta eivät mielipiteet lopu.
Parhaat muistot näistä kahdesta minulla on Lontoon matkaltamme, kun tytöt joutuivat nukkumaan saman peiton alla koko loman. Hotellimme ei ollut se tasokkain, joten jaoimme huoneen nelisin ja kirjaimellisesti nukuimme siskonpedissä. Voi sitä itkunsekaisen naurun määrää. Toisaalta meillä kaikilla oli varmasti turvallisempi olo yhdessä isossa sängyssä tiiviisti vierekkäin loikoillen.
Kolmas lukiolöytö on ylläolevan kuvan reunassa hymyilevä J, josta kuulin ensimmäisen kerran, kun meidän kerrottiin olevan toistemme kopiot. Emme jaksa vieläkään olla ihmettelemättä, miten samalta näytämme passikuvissamme, tai kuinka samanlainen ääni meillä puhelimessa on. J on ehdottomasti porukkamme neuroottisin, mutta myös lämpimin ja herskyvin tyttö. Parhaat muistoni hänestä sijoittuvat jostain syystä bileisiin ja tanssilattialle, joissa J hehkuu aina tavallistakin ihanampana.
Viimeinen lisäyksemme on tuossa vieressäni. M on alunperin tanssikaverini, mutta välivuoden aikana aloimme olla tekemisissä enemmänkin, ja M:stä tuli ihan vakituinen osa tyttöporukkaamme. M:lla on pikkuinen ainoan lapsen syndrooma, kuten L:llakin, mutta jotenkin olen aina ymmärtänyt juuri näitä tyttöjä hyvin. M on minulle helppoa seuraa, sillä olemme monessa mielessä samanlaisia. Great minds think alike, vai miten sitä sanotaankaan. Parhaat muistot liittyvät myös M.n kanssa hauskan pitämiseen, sillä niin arkena kuin juhlanakin M:n seurassa minulla vain yksinkertaisesti on hyvä mieli.
Koen olevani onnekas, kun olen jo pienenä löytänyt näin hyviä ystäviä ympärilleni. Oli myös kiva huomata, että pahimmassa teini-iässä voi solmia ikuisia ystävyyssuhteita. Kaikkein parasta tytöissä on, että he tuntevat minut ja minä heidät. Ja vaikka kaikki ovat pyrähtäneet opiskelemaan ympäri Suomea, ja oli hetki mikä hyvänsä, voin jakaa heille kaikki syvimmät ja kaikki pöljimmät ajatukseni.
Tbt-muisteloa kerrakseen. Onko muilla näin valtavia ystäväporukoita ja missä vaiheessa te olette saaneet parhaat ystävänne?