TBT: Koulutyttö.
Reipas ekaluokkalainen (joka osasi tietysti jo koulun aloittaessaan lukea ja kirjoittaa).
Tällä kertaa torstai vie meidät monta vuotta ajassa taaksepäin. Kuvissa esiintyy Vivi eri kouluvuosina, ihan jopa viidentoista vuoden takaa, juuri koulunkäyntinsä aloittaneena. Ajattelin kertoa hieman opiskeluhistoriastani, koska se on todella suuri osa minua ja nykyistä identiteettiäni.
Kahdeksanvuotiaan otsatukankasvatusprosessi meneillään.
Olen aina tykännyt koulusta ihan hirveästi. Kun muut olisivat halunneet kesäloman jatkuvan, minä olin suunnitellut jo viikkoja ensimmäisen koulupäivän asua ja uuden penaalin sisältöä. Hoidin kaikki tehtävät aina mahdollisimman huolellisesti, ja ala- ja yläkoulussa läksyt jäivät tekemättä yhteensä ehkä kolme kertaa. Muistan kuinka halusin kipeänäkin tunneille, ja kotiin jääminen tuntui inhottavalta. Osaltaan se johtui itse kouluhommista, mutta eniten kavereiden näkemisestä ja siitä, että minulla oli koulussa tosi kivaa.
Muistatteko noita nylon-kaulanauhoja! Hahaha.
En kuitenkaan yrittänyt olla opettajien lellikki tai hyvä kaikessa, se tuli minulta jotenkin aivan luonnostaan. Luokkakaverini olivat vakuuttuneita siitä, että vanhempani pakottivat minut suorittamaan, eivätkä he suostuneet uskomaan, ettei minua ikinä jouduttu kehottamaan tekemään läksyjä tai lukemaan kokeisiin.
Muistan varmaan ikuisesti, kun voitin neljännellä luokkani kirjankirjoituskilpailun. Kirjallisuusviikon tehtävänä oli kirjoittaa tarina ja tehdä siitä ihan oikean kirjan näköinen, ja hirmuisena lukutoukkana ja visuaalisena tyttönä innostuin tästä tietysti hurjasti. Kun opettaja oli valinnut ”voittajan” (sain muuten palkinnoksi aivan upean hopeisen repun) ja kysyi luokkatovereiltani tarinani ääneen luettuaan, miksiköhän mahtoi valita juuri tämän kirjan, eräs luokkani pojista vastasi: ”No koska se on Vivin.”
Tuo tarina tiivistää kouluvuoteni aika hyvin, ja sain tottua hikipingon leimaan. Olin aina kuitenkin sosiaalisestikin rohkea, joten pelkäksi nörtiksi minua ei sentään päästy haukkumaan.
Vähän ujo hymy juuri yläasteelle siirtyneellä.
Toim. huom. Kuka 13-vuotias näyttää tänä päivänä tältä?
No ei kukaan, surullista.
Olen päässyt opiskeluissa kylläkin helpolla, sillä oppiminen on aina ollut minulle todella yksinkertaista. Kahdeksannella luokalla todistukseni keskiarvo oli koko yläasteeni paras, eikä se tuntunut minusta mitenkään ihmeelliseltä.
Murrosikäni ja siihen kuuluvat kapinointikohtaukset saapuivat vasta yläasteen jälkeen, mikä vaikutti hurjan hyvään koulumenestykseeni varmasti. Olin maailman kiltein tyttö 15-vuotiaaksi asti, kunnes aloin seurustella ensimmäistä kertaa vakavasti. Poikaystäväni oli vuotta vanhempi ja kävi samaa lukiota, jonka minäkin aloitin. Uusi poikaystäväkään ei kuitenkaan saanut minua lintsaamaan tunneilta, sillä ihan oikeasti halusin niillä käydä. Kirjoitin lopulta seitsemän ainetta – E:n paperit 9,0 keskiarvolla.
Wanhat edessä ja hymy huulessa.
Elämä oli aika murheetonta 17-vuotiaan silmin.
Olen itselleni kiitollinen, että jaksoin tuolloin tehdä töitä koulun eteen, sillä ilman lukion päättötodistustani en nyt opiskelisi toimittajaksi, ainakaan Helsingissä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kulutin itseni lukiossa loppuun: valmistumisen jälkeen iski puolentoistavuoden totaalilamaantuminen. Tein töitä ja nautin vapaudesta, eikä opiskelu olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hain kauppikseen kerran, mutten jaksanut yrittää tosissani.
Oi noita kiharoita! Hiukseni olivat tuollaiset teininä,
mutta kiharat katosivat murrosiän hormoniryöpyn mukana. Nyyhky.
Kunnes sitten kaksi vuotta takaperin journalismin koulutusohjelma tipahti syliini samalla tavalla kuin hyvät numerot lukiossa. Hain, kävin pääsykokeissa ja sain paikan heti ensimmäisellä kerralla, 39 muun joukossa 1400 hakeneesta.
Vasta parinkympin paremmalla puolen olen oppinut hölläämään koulussa. Osaan priorisoida, keskityn siihen mikä milläkin hetkellä tuntuu hyvältä enkä tavoittele enää korkeimpia arvosanoja (siitä huolimatta opintosuoritteeni on täynnä nelosta eli sitä toiseksi parhainta arvosanaa, mutta ehkäpä se johtuu vähän liian reiluista – tai lepsuista – opettajista).
Välillä olen jopa lintsannut. Enkä tunne siitä enää edes pientä pistosta rinnassani.