TBT: Tanssistudio Funka
Aloitin tanssimisen 10-vuotiaana, reilut 12 vuotta sitten. Äitini bongasi paikallislehdestä lohjalaisen tanssikoulun ilmoituksen, ja se olikin sitten menoa. Parhaan ystävän kanssa aloitettu harrastus muuttui vähitellen yhdeksi isoimmista asioista elämässäni.
Tanssistudio Funka toimii Lohjalla edelleen, yli kolmenkymmenen toimintavuoden jälkeen, mutta minä luovuin paikastani vuodenvaihteessa.
Tanssin jazz-tanssi-ryhmissä kymmenen vuotta, pari kertaa viikossa. Pienempänä tanssistudio oli paikka, jonne äiti vei, mutta myöhemmin tanssista tuli asia, jota tehdessä rentouduin ja unohdin kaiken muun. Harrastukseni aikana olen siirtynyt koulusta toiseen, vaihtanut poikaystävää, ollut maassa ja pilvissä, elänyt lukioaikaa ja kasvanut aikuiseksi. Vaikka moni muu asia muuttui, tanssi pysyi aina.
Vuosien varrella opin myös hurjasti ryhmästä. Kokoonpanot vaihtuivat, ihmisiä tuli ja meni, ja muutamia todella hyviä ystäviä jäi pysyäkseen. Kisamatkat, yhteiset ponnistelut joulu- ja kevätnäytösten eteen ja vain tavallinen viikoittainen treenaaminenkin vahvistivat ryhmäsuhteita ja saivat tuntemaan yhteenkuuluvuutta.
Itsetuntoni kohosi tanssin puolesta nykyisiin mittoihinsa, ja sain kasvaa mielestäni hyvin kannustavassa ja hyväksyvässä ympäristössä. Esikuvia tanssikoulu oli pullollaan: Muistan katsoneeni pikkutyttönä isoja, taitavia tanssityttöjä ylöspäin niin henkisesti kuin fyysisesti, ja monet kerrat ajattelin, että juuri tuollainen mä haluan joskus vielä olla. Perheen vanhempana lapsena tuntui jännittävältä nähdä itseä vanhempia tyttöjä niin läheltä. Ja toisaalta viimeisinä vuosina tuntui aivan ihanalta olla se pikkuballerinojen ihailunkohde.
Kaikkein suurimmat kiitokset menneistä vuosista menevät monen vuoden aikaiselle tanssinopettajalleni ja koulun pitkäaikaiselle johtajalle, joka luotsasi meidät menestyksellisesti monen koreografiakilpailun ja lukemattomien tanssituntien sekä -näytösten läpi. Suurimmat tunteet koin kuitenkin viimeisimmän ryhmäni, Funka ShowArtin, tyttöjen ja opettajan kanssa. Yhteisiä vuosia tuossa esiintyvässä tanssiryhmässä ehti kertyä kaksi, ja meistä jäsenistä muodostui parempi porukka kuin olisin ikinä voinut kuvitella.
Treenasimme kaksi kertaa viikossa, ja esiinnyimme kaupungin tapahtumissa, baarikeikoilla, häissä ja muissa yksityisjuhlissa, ja kävimme kisaamassa viime kesän SM-kisoissakin. Kaiken tämän keskellä pidimme yksinkertaisesti hauskaa, enkä voi kuvitella elämääni ilman näitä syntyneitä ystävyyksiä.
Siksi tuntuikin murskaavalta tehdä päätös ryhmässä lopettamisesta. Tytöt treenaavat Lohjalla, minä yritän parhaani mukaan rakentaa elämää Helsingissä. Vaikka treenit tuntuivat joka kerralla parin tunnin bussissa istumisen arvoisilta, ei harjoituksiin reissaaminen enää vain mahdu kuvioihini. Koulu painaa päälle, töitä on tehtävä, ja lähestyvä työharjoittelu olikin sitten viimeinen piikki tämän tanssijan lihaan.
Huomasin kunnolla vasta nyt, että osa identiteetistäni on rakentunut vahvasti ainoan ja tärkeän harrastukseni ympärille. Muistan kyllä, kuinka kesäisin tanssikoulun ollessa kiinni aloin loppulomasta vieroitusoireissani tanssahdella ympäri taloa, mutta nyt olo on vieroittuneen sijasta lohduton. On kulunut vasta kaksi viikkoa viimeisestä keikastani, mutta kaipaan jo älyttömästi tanssisalin lattialle pyörimään.
Kuinkakohan kauan tanssityttö kestää, ennen kuin lähtee kolkuttelemaan tanssistudionsa ovea?
