UUDELLA SIVULLA

Minulla on edessäni tyhjä sivu. Hyvin konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Eilen oli työharjoitteluni viimeinen päivä, ja nyt viiden kuukauden täyspäiväinen työ vaihtuu taas epämääräiseen haahuiluun (lue: opiskelu).

Sain saatesanoilla varustetun vihkon lämpimien halausten kera. Sen kotona avatessani en voinut kuin ajatella, että niinpä, sisäkannessa on se saamani kannustus ja tuki, loput sivut minun on täytettävä itse – niin tässä vihkossa kuin muutenkin elämässä.

Eilen illalla ei itkettänyt (aloitin vihdoin Orange is the new blackin ja tapitin sitä monta jaksoa silmä kovana), mutta nyt vähän itkettää.

Harjoittelujaksoni oli aivan ihana ja saamani kokemus korvaamaton. Viimeisinä viikkoina mietin, että voisinpa vain jäädä tänne näpyttelemään. Ihanien työkavereiden, Lilyn ja lempparilehden keskelle. Vastuu tulevasta pikkuisen pelottaa, koska kuten sanoin, nyt nuo sivut on kirjoitettava itse.

Eilen töistä kotiin lähtiessäni muuten koko päivän pilvettömänä pysynyt taivas heitti vedet päälleni. (Jos tällä viikolla ei olisi ollut kuuroja niin tiuhaan tahtiin, olisin voinut pitää sitä jopa jonkinlaisena merkkinä.) Aurinko ei silti häipynyt minnekään, vaan satoi ja paistoi yhtäaikaa. Mikään ei olisi sillä hetkellä voinut kuvata oloani paremmin: kaunista, puhdasta, toiveikasta – ja ihan vähän niitä kyyneliä.

Ja kun tässä nyt kliseitä kirjoitetaan, heitetäänpä soppaan vielä tämäkin: Kun suljet yhden oven, toinen avautuu. Viimeisenä päivänäni vanhassa paikassa sain puhelun uudesta. Hyvästi lehtimyyjän hommat ja tervetuloa, vakituinen vaatemyyjän pesti!

Translation: I’m so happy and grateful it hurts. But just a bit.