Yhteiskunnan pohjasakkaa.
Kuten joskus olen maininnutkin, myyn työkseni Helsingin Sanomia. Aloitin nuo hommat jo yli vuosi sitten, heti Helsinkiin muuttaessani. Viime viikolla aloitin joulutyöt myös aikakauslehtien puhelinmyynnissä ja voin sanoa, että koen olevani tällä hetkellä se pohjimmaisista pohjimmainen yhteiskuntamme jäsen. Tai no, alapuolellani ovat vielä ne juopot ja sossupummit.
Hesarimyyjän työpaikat sijaitsevat lentokentällä sekä vaihtelevasti pääkaupunkiseudun kauppakeskuksissa, eli saan myydä sanomalehteä kasvokkain. Lentokentällä minulla on päälläni jakku ja korkkarit, kauppakeskuksissa ständimme on usein oikein laadukkaan näköinen ja Hesarin logo herättää yleisesti positiivisia ajatuksia. En siis tapaa kovin kamalia ihmisiä, eivätkä suomalaiset oikeastaan uskalla sanoa mitään pahaa päin naamaa. Varsinkaan, jos hymyilee nätisti.
Puhelimessa onkin sitten ihan eri meininki.
Olen tehnyt nyt kolme vuoroa, joiden aikana olen soittanut noin 350 puhelua. Näistä ehkä kolmasosaan on vastattu. Viisi kertaa olen saanut puhelimen korvaani, 14 kertaa minulta on tilattu lehti ja yhtenä kertana vain huudettu ja haukuttu.
Työ ei silti ole niin kurjaa kuin ajattelin. Usein ihmisten pelko puhelinmyyjiä kohtaan vain naurattaa, toisinaan tunnen toisessa päässä luuria olevaa tyyppiä kohtaan vain sääliä, ja välillä tilaukseen tyytyväinen asiakas saa oikeastaan minutkin hirmuisen hyvälle tuulelle. Vaikka siis mähän olen kyllä koko työvuoron oikeesti niiiin pirteä ja innoissani tästä myyntihommasta. Että pistetäänhän sullekin tää lukupaketti nyt tulemaan!
Myyn tällä hetkellä Tieteen Kuvalehteä, mutta yrityksessä kaupataan julkaisuja laidasta laitaan, yli lehtitalorajojen. Tajusin vasta pari kuukautta sitten eräässä tilanteessa, että tulevan ammattini kannaltahan lehtimyyjät ovat kultaakin kalliimpia, eikä minulle tulevaisuudessa riitä toimittajan töitä ilman heidän panostaan. Aika kovassakin asemassa työskentelevät toimittajanaiset ihmettelivät, että eikös se lehtien myyminen ole todella rankkaa, miten sä jaksat?
Myötätuntoani myyjiä kohtaan lisää se, että yrityksemme työntekijöiden keski-ikä on ehkä 17 vuotta. Reippaat koululaiset, jotka luultavasti asuvat vielä kotona ilman kummempia elinkustannuksia, tulevat koulupäivän jälkeen luukuttamaan lehtitilauksia. Ja saavat sitä luuria sitten korvaan.
Ymmärrän ihmisten äkäisyyden puhelinmyyjiä kohtaan, enkä itsekään aina jaksa olla ystävällinen näille suoraan paperista myyntipuhettaan lukeville tyrkyttäjille, mutta näitä hommia nyt hetken tehneenä ainakin yritän muistaa, että hei, joku kiva, työtään tekevä tyyppi siellä toisessa päässä vaan on.
Mukavaa maanantaita ja iloa työpäiviin vielä ennen joululomaa!