33 on erinomainen ikä syntyä uudelleen

 

Matkan suunnittelu alkaa kuin vahingossa.

Ensin mieleen plopsahtaa ajatus kohteesta esimerkiksi kaverin jakaman linkin kautta, tai biisin sanojen, tai lehtijutun. Kylvettyä siementä ei välttämättä ensin huomaakaan. Kun se alkaa versoa, vahvistuu ajatuskin. ”Jos tuo Hawaijin Kauai on todella niin ihana paikka kuin sanotaan, niin pitäähän sinne päästä.”

Seuraavaksi sitä ahmii aiheesta kaiken, mitä käsiinsä saa. Matkakertomuksia, hintatasoa, säätä, elämyksiä, värejä, luontoja, ruokapaikkoja – kaiken.

Sitten pitää päättää enää reissun päivämäärät. Ja varata lennot, hotellit ja muut. Miettiä, ostaako kartan paikan päältä, vai tutustuuko hoodeihin jo kotisohvalta.

Lähtöpäivänä tarvitsee vain olla ajoissa koneessa – ja antaa mennä.

Tämä on minun lähtöpäiväni. Kone on jo ilmassa. Matkaohjelmassa on vain yksi tavoite: oman itsen todellinen ja pyyteetön rakastaminen ja hyväksyminen – juuri sellaisena kuin on. Erilaisia karttoja, oppaita ja reittejä löytyy varmasti matkan varrelta.

 

Päätöksen siemen istutettiin pari kolme vuotta sitten, kun ahdistuin kaikesta siitä paineesta, jonka tunsin vääjäämättömästi tukahduttavan olemistani. Ja paineen koin tulevan ulkopuolelta. Tappelin sitä vastaan vihalla, surulla ja lannistuksella. Sitten istahdin työpöytäni ääreen ja tajusin, että ainoa ihminen maailmassa, joka kyseenalaistaa minut, taitoni, kykyni, olemiseni, tunteeni, mieleni ja ajatukseni olen minä itse.

Minusta oli tullut oman elämäni suurin vihollinen. Pääpahis oikein!

Jos haaveilin tekeväni jotain, tyrmäsin ajatukseni heti alkuunsa. Haihattelua! Epärealistista! Ei  onnistu! Vuosien aikana unelmat lakkasivat pilkahtelemasta. Enhän minä nyt. Kukapa minä nyt olen mitään aloittamaan. Olisin edes kiitollinen siitä, että saan olla töissä. Tai olemassa. Pelkäsin, että jos joku saa tietää, millainen oikeasti olen työntekijänä, ihmisenä, kaverina, puolisona – hän varmasti hylkää minut. Olinhan itse jo hylännyt itseni – ja muistin joka päivä piikitellä ja väheksyä itseäni.

Tuosta työpöydän ääressä vietetystä hetkestä lähtien siemen on itänyt. Nyt kasvin pää pilkistää mullan seasta ja kurkistaa kohti valoa. Tämä on uuden alku.

Parin vuoden takaisen vihaan itseäni -oivalluksen vastinkappale jysäytti minua lekalla loka-marraskuun vaihteessa: voin rakastaa itseäni! Oikeasti! Niin, että nautin jokaisesta hetkestä itseni kanssa. Täysin! Olin tietysti lukenut sellaisesta, mutta on tyystin eri asia lukea jostain kuin ymmärtää ja tuntea näin mullistava asia ihan perin juurin.

Ja elämäni muuttui taas. 

”Ootko sä värjännyt hiuksia? Jotain sinussa on tapahtunut”, ihmetteli eräskin ystäväni joulun aikaan. Hänet olin tavannut juuri ennen lekan jysäystä – reaktio kertoo, että ulkoinenkin muutos oli valtava. Sisäisen synkkyyden on korvannut kupliva ilo – ja se on ihanaa.

 

 

 

Muutaman kuukauden aikana on tapahtunut järisyttävän paljon ihania asioita, viisaita kohtaamisia, suuria opetuksia ja oivalluksia. Ja ennen kaikkea anteeksiantoa – niin itselle kuin muillekin. Näitä oivalluksia ja opetuksia ja kohtaamisia sydämestään viisaiden kanssa haluan jakaa myös muiden kanssa.

Luulin, että olen maailmankaikkeuden viimeinen ihminen, joka on viimein ymmärtänyt itsen rakastamisen tärkeyden ja sen, että se todella on avain elämänmittaiseen onnellisuuteen. Ja sitten tajusin, että asia ei ole aivan niinkään.

Vaikka en ole se maailmankaikkeuden ensimmäinenkään elämän mittaisen rakkaussuhteen itsensä kanssa aloittanut, uskon, että tällä matkallani voi olla jotain annettavaa muiden reissuja varten.

Se voi olla vinkki ruokapaikasta, majoituksesta, perusteellisimmasta matkaoppaasta, maisemareitistä, oikoreitistä, kauneimmasta auringonnoususta – tai ei mitään. Sinä päätät.

Ja nyt – antaa mennä!

33 on mainio ikä syntyä uudelleen.