Tanssi kuin villinainen!
Rytmi! Villi ilo! Tanssin hurmio! Hiki kirvelee silmiä ja sydän hakkaa kurkussa. Silti ei malta lopettaa – ei voi. Sehän olisi kuin lakkaisi hengittämästä.
Tällaisen hetken koin kuukausi sitten sunnuntaina aamupäivällä. Selvin päin. Viiden muun ihmisen kanssa.
Tilanne alkoi kuin musiikkiliikuntatunti ala-asteella: kävelimme musiikin tahtiin. Askel kerrallaan ajauduimme ohjatusti tilanteeseen, jossa ajattelulla ei ollut enää sijaa. Viisi muuta häipyivät tajunnan taka-alalle. Oli vain kehoni ja musiikki – ja minä silmät kiinni niiden vietävänä.
Me kaikki koimme saman.
Hurmion jälkeen, väsyneenä ja umpihikisenä päällimmäinen ajatus oli, että miksi rajoitan itseäni.
Miksi en hyppelisi enemmän katukäytävillä silloin kun siltä tuntuu?
Miksi en tasapainottelisi jalkakäytävän reunakivetyksellä vaikka joka kerta, kun kävelen Oulun Heinäpäästä keskustaan.
Tai ottaisi useammin suojatievuoroa odotellessa (Oulussa siis odotetaan valottomissa risteyksissä, että autot menevät ensin :D ) liikennemerkistä kiinni ja pyörähtäisi kieppiä tai kahta.
Kaikkihan me pidämme itseämme pohjimmiltamme huumorintajuisina ja leikkisinä. Mutta aika harva meistä ilmaisee noita puolia vapaasti. Ainakaan ilman päihteitä.
Vaikka aurinkoinen ja hassutteleva villimieli valtaisikin keskellä päivää, ensimmäinen ajatus ei suinkaan ole, että ”jes, teenpä” vaan ”mitähän muut tästä ajattelevat”.
Eikä kyse ole suinkaan siitä, että muut paheksuisivat hupsutteluitamme, vaan siitä, että olemme oppineet itse rajoittamaan itseämme. Miksi suotta?
Mitä sitä itse ajattelee, kun näkee jonkun tanssahtelevan kadulla ihan silkasta ilosta? Hyppelehtivän hymyillen katukiveyksillä tai tasapainottelevan kieli keskellä suuta katukäytävän reunuksella?
Niinpä. Ilo leviää jakamalla!
Tanssikliimaksi valtasi Aaro Löfin Vapaa ja Onnellinen –kurssin ensimmäisenä päivänä täällä Oulussa. Päivän aikana oli monia muitakin valtavan kokemuksellisia hetkiä. Kuten se, miltä tuntuu vastaanottaa hellyyttä kahdelta muulta ihmiseltä, kuinka paljon antaa itsensä vastaanottaa ja miltä tuntuu olla antavana osapuolena samassa harjoituksessa.
Tai se, kun mielettömän upea vuorovesihengitysmeditaatioharjoitus vapauttaa kehoon kivuksi säilöytyneen lapsuuden tunteen – ja meditaatio päättyy yllättäen yhteiseen, syvältä sielusta kumpuavaan naurunremakkaan. Sellaiseen, jossa yhden nauru ruokkii toisten iloa, ja kun vetää henkeä lopettaakseen, kuulee vierestään niin kuplivan riemun, että rätkätys tarttuu taas.
Tänä sunnuntaina jatketaan, maltan tuskin odottaa! Ja mukaan taitaa mahtua vielä…
Mutta ennen sitä ja sen jälkeen ”dance like nobody’s watching” – kaikilla elämän osa-alueilla.
http://youtu.be/1y6AMlYBQaY