Ensimmäinen askel: ”Miksi et rakasta itseäsi?”
Kysymys pysäyttää kuin seinään. Tietenkin rakastan. Kyllähän minä. Totta kai.
No, okei. Vuosien bulimia ei kerro kovin suuresta rakkaudesta itseä kohtaan. Ja onhan pari muutakin osuvaa esimerkkiä totaalisesta itserankaisusta ja -syyllistämisestä. Ehkä kysyjä on oikeassa. Hän aina on…
”Rakastatko lastasi?”
Tietenkin rakastan! Kyllähän kaikki vanhemmat nyt lapsiaan rakastavat.
”Et voi antaa rakkautta ulos sen enempää kuin kykenet antamaan rakkautta itsellesi.”
Niin. Tosiaan. Miten voisi antaa toiselle jotain sellaista, jota itselläkään ei ole?
Saan itserakkaudettomuuteen lääkkeeksi harjoituksen:
”Sano itsellesi joka päivä, että ’Heidi Susanna, minä rakastan ja arvostan sinua’. Vaikka aluksi ei siltä tuntuisikaan, sano se. Sanat muuttuvat vähitellen todeksi. Kehosikin alkaa tuntea sen. Itsen rakastaminen on suurin lahja, mitä voit antaa läheisillesi. Mitä enemmän rakastat itseäsi, sitä enemmän voit välittää rakkautta myös muille.”
Parhaat asiat ovat yksinkertaisia. Ihmeekseni muutos alkoi tuntua jo päivässä: askel keveni, se muuttui hypähtelyksi. Otsakurttu katosi ja huulille hiipi hymy!
Ajatukset, jotka alkoivat aiemmin torjuvasti ”No enhän minä voi…” muuttuivat hiljalleen raskaista höyhenenkeveiksi ja alkoivat iloisin sanoin ”Minä voin…”
Kaikki vain sen ansiosta, että olin päättänyt antaa itselleni luvan olla hellä itselleni – sen sijaan, että piiskaisin itseäni yhä kovempiin suorituksiin.
Sisällä tapahtunut muutos heijastui pian ulospäin:
”Mäkin haluan tuota samaa, mitä sä olet vetänyt.”
”Oletko tehnyt hiuksillesi jotain?”
”Oletko rakastunut?”
Tavallaan.
Olen löytänyt elämäni rakkauden. Sen, jota usein etsimme turhaan ulkopuoleltamme.
Ja rakkaustarina on vasta alussa.
<3