Juuri nyt minun pitäisi oikeastaan tehdä puhelinhaastattelua. Yläkerrassa alkoi 12 tuntia sitten bileet, jotka jatkuvat edelleen, enkä ole saanut musiikinjytkeeltä rauhaa perehtyäkseni aiheeseen, jotta olisin voinut kirjoittaa kysymykset.

Asia on siis viivästynyt, mutta tälläkin näytti olevan tarkoitus.

Jos en olisi peittänyt yläkerran jytkettä itse valitsemallani musiikilla vaan olisin käynyt huomauttamassa asiasta (taas) ja aloittanut työni, minulla ei olisi ollut aikaa lukea tekstiviestiä, jonka sain juuri henkilöltä, jota haastattelin viime viikonloppuna. Hän jakoi blogilinkkinsä. Koska minulla oli aikaa, luin tekstin heti.

Mies kirjoitti matkastaan Oulun kaupunginteatterilla pidettyyn Riisuttuna-tanssiteoksen alastonnäytökseen, jossa sekä tanssijat että yleisö olivat alasti. Junamatkallaan Ouluun hän pohdiskeli matkalukemisensa ja tanssiteoksen teeman evästämänä ihmisten rooleja ja sitä, mitä saisimme, jos hyppisimme rooliemme yli. Tai jos luopuisimme selkäytimeen iskostuneista käytöstavoistamme. Esimerkiksi tuomitsemasta siksi, koska muutkin ovat tuominneet. Hienona esimerkkinä toimi se, miten täällä uskonnollisuuden vuoksi toisinaan ahdasmielisessä pohjoisessamme Riisuttuna-alastonnäytös herätti jo etukäteen kohun, jossa käytettiin termejä ”laiton”, ”siveetön”, ”porno”, ”K-18” ja ”lastensuojelu”. Oltiin tymäkästi puolesta ja vastaan, vaikka kukaan ei ollut nähnyt teosta.

Koska haastattelin miestä yhtenä kohutun alastonnäytöksen katsojista, minäkin päädyin henkilöksi hänen kokemukseensa. Ihmettelin tekstin alkuvaiheessa, että miksi hän kirjoitti tämän: ”She softly placed her hand on my shoulder and said ‘Thank you!’” Ei kuulosta kovin ammattimaiselta käytökseltä…

Syy selvisi tekstin myöhemmässä vaiheessa:

”When my brother asked for my permission to give an interview for the evening paper, I thought of it as a small formal thing – the reporter is going to ask one or two superficial questions, and I give one or two equally superficial answers. As that is what they want, and the reporter plays his or her role as a reporter, and I play my role – if everybody goes by the script, things run smoothly and there is no fuss. But when I met the reporter I forgot everything about the script and social expectations, as I felt that she was genuinely interested in what she was doing. And by friendly touching my shoulder she broke the social roles of Northern Finland, making me feel that when she said ”Thank you!” she really did mean it. It was not just a mere phrase to be said because it is written in the script of formal procedure of making an interview. And I feel that this is what Levinas and Buber wrote about. It is this kind of small gestures which matter.”

En lauantaina illalla miestä kiittäessäni tiennyt, että pienellä eleelläni olisi hänelle suuri merkitys. Ja tuskin hän arvasi, että hänen tekstiään lukiessani liikuttuisin niin syvästi ymmärtäessäni, että roolien yli on hyvä kurkottaa – ja pienillä eleillä tosiaan on merkitystä.

Minunkin pienillä eleilläni.

Sitten plopsahti mieleen pari muutakin esimerkkiä ihan lähipäiviltä:

Sain viime viikolla viestin yläasteaikaiselta koulukaveriltani, että olin tietämättäni ollut hänen enkelinsä. Olin jakanut Facebookissa linkin Hidasta elämää –sivustolle, jonka kautta hän oli päässyt avaamaan aarteista suurinta – rakkautta omaan itseensä pitkäaikaisten lapsuuden traumojen purkamisen kautta.

Kuulin kuinka itsemurhan partaalla käynyt mies kiitti toista henkensä pelastamisesta. Pelastaja tuskin oli omakohtaista anteeksiantotarinaansa kertoessaan tullut ajatelleeksi, että hänen puheestaan tehty video pelastaisi hengen, kun sen katsoja ymmärtäisi, että kestämättömältä tuntuva taakka häviää antamalla anteeksi itselleen ja muille. 

Kaikella tosiaan on tarkoitus. Myös ohikiitävillä pienillä eleillä. Tuskinpa yläkerran luukuttajakaan tiesi tekevänsä palveluksen minulle – ja tälle tekstille – häiritsemällä työrauhaani.

Meillä jokaisella on suurempi vaikutus toisiimme kuin voimme koskaan arvata. Olkoon se vaikutus rakkaudellinen.

Tässä vielä linkki hengen pelastaneeseen videoon – josko sen jakaminen ei tullut mieleen ihan sattumalta: https://www.youtube.com/watch?v=P6PD4rkVhmE

Hih – tuli vielä mieleen taannoin lukemani tarina siitä, kuinka pieni poika heitteli laskuveden aikaan hiekalle jääneitä meritähtiä takaisin veteen. Meritähtiä oli rannan täydeltä. Pojan puuha näytti häntä seuranneen aikuisen mielestä autettavien paljouden vuoksi toivottomalta.

– Et millään ehdi pelastaa niitä kaikkia. Ei tuolla ole merkitystä, mies päivitteli.

– On sillä merkitystä. Sillä on merkitystä jokaiselle meritähdelle, joka pääsee takaisin veteen, poika vastasi.

<3 <3 <3