”Siitä prinsessamukista: ei se oikeasti tarkoita sitä, että pitäisi mitään sisältä kaivaa esiin. Se tarkoittaa, että muista aina, että ansaitset kohtelun kuten prinsessatkin”, viestittää ystäväni Facebookissa sen jälkeen kun olemme juuri hetki sitten nenänpielet punaisina keskustelleet pakkasessa itsen rakastamisesta.

Hän oli saanut yritykseensä kaupanpäällisinä pari isoa mukia, joiden kyljessä oli kolme Disney-prinsessaa: Tuhkimo, Lumikki ja Ruusunen. Ja välittömästi hän oli ajatellut, että toinen mukeista kuuluisi antaa minulle.

Olimme hänen kanssaan keskustelleet ennen aika miehisistä ja kilpailullisista tavoistani suhtautua asioihin: ”Ei tartte auttaa.” ”Jaksan ja pystyn kyllä samaan tai parempaan kuin miehet.” ”Pärjään hienosti yksin.”

Koska olin auttanut häntä muutossa tuolla asenteella, joka nauratti meitä molempia, otin mukitarjouksen hienovaraisena kehotuksena kaivaa prinsessapuolta esiin.

Ystäväni tarkennus siihen, että ansaitsen prinsessan kohtelun pani huomaamaan, että todellakin – sellaisenhan olen kieltänyt itseltäni!

En tarkoita, että prinsessaa pitäisi hännystellä, vaan sitä, että prinsessa on merkityksellinen. Prinsessan tunteet ovat tärkeitä, hänen toiveensa tulee huomioida eikä hänen ylitseen kävellä. On todennäköistä, että prinsessa tuntee oman arvonsa.

Hätkähdyttävintä oli tajuta, että kukapa muu tämän prinsessan loistoa latistaa tehokkaammin kuin prinsessa ihan itse!

Prinsessapohjalta elämää tarkastellessa on ollut huikeaa huomata, millä tavalla puhuu itsestään, mitä suo itselleen, mitä vaatii itseltään, mitä ajattelee itsestään – eikä kaikki ole todellakaan sopivaa kuultavaa kuninkaallisille korville.

Prinsessamukin tapaus on jälleen alleviivannut sitä, että arvostusta, kunnioitusta, rakkautta, toiveiden huomioimista ja muuta on turhaa toivoa muilta – kaikki ne täytyy löytyä ensin itsestä. Vasta sen jälkeen ne voivat ilmentyä muuhun elämään. Ja ilmentyvätkin, kuin haltiatarkummin taikasauvan heilautuksella!

Ihan kaikki prinsessat eivät toki sovi esikuviksi. Ajatellaan vaikkapa Tuhkimoa, joka antoi perheensä lompsia ylitseen mennen tullen, pukeutui ryysyihin ja kyykki keittiössä, ettei vaan uhkaisi olemassaolollaan muiden mukavuutta. Ja pelastus tukalasta tilanteesta löytyi Tuhkimon ulkopuolelta, ei hänestä itsestään.

Siihen moni nykytyttökin on kasvatettu. Pidin kiltteyttä ja empaattisuutta poikkeuksetta hyveinä, kunnes keskustelin aiheesta tuttavani kanssa. Hän käänsi näkökulmani tuumaamalla topakasti, että liika kiltteys on marttyyriutta ja liika empaattisuus on kuin kyltti: ”kävelkää päältäni”.

Ja eihän todellinen prinsessa niin toimisi…

<3