”Tuo on yliluonnollista”, ihmetteli ystäväni eilen kun kerroin, että olin vasta heittänyt pois kimpun ruusuja, jotka ostin loppiaisen tienoilla.

Ruusut, jotka ostin rakkaudenosoitukseksi itselleni, kestivät tavallisessa maljakossa, tavallisessa huoneilmassa neljä viikkoa.

Yliluonnollista tai ei, kaikki kasvaa ja voi paremmin kun tarjolla on rakkautta. Oli kyse sitten suhteesta itseen, lapseen, puolisoon tai muihin ihmisiin, työhön, esineisiin, luontoon – tai ruusukimppuun. 

Ruusujen ja minun yhteinen taival alkoi vuodenvaihteen jälkeen. Ensin ajattelin manifestoida niitä itselleni, mutta sitten muistin rakkausprojektini. Ja päätin, että voin aivan hyvin ostaa itselleni kauniin ruusukimpun muistuttaakseni itseäni siitä, että rakastan itseäni.

Valitsin rakkaudenpunaisen ruusukimpun ja toin sen kotiini. Laitoin kukat maljakkoon ja pyysin siunausta vedelle.

Kerroin heti aluksi kukille, että ne ovat täynnä rakkautta. Ihastelin niiden täydellisyyttä ja hidasta avautumista joka päivä, joskus sekunnin vilauksen, joskus kymmenen. Olin myös kiitollinen siitä, että olin ensimmäistä kertaa elämässäni muistanut arvostaa itseäni niin paljon, että ruusukimpun ostaminen tuntui merkityksekkäältä. Olen sen arvoinen.

Kiitokseksi rakkaudesta kimppuni ilahdutti minua kuukauden, ja se on kyllä hurjan pitkä aika leikkokukille, joiden uskoin kestävän ehkä viikon.

Kun rakkauden ja kiitollisuuden voima on noinkin huomattava leikkokukille, on mielikuvituksen rajoja venyttelevää ajatella, miten suuria ne voivat saada aikaan meille ihmisille! Jospa jatkossa ruokkisi aivan tositarkoituksella sekä omaa että muiden hyvinvointia kauniilla, rakkaudellisilla ajatuksilla, sanoilla, katseilla ja eleillä.

Mutta ihan aluksi peilin ääreen kertomaan, että minä olen täynnä rakkautta ja täydellinen juuri tällaisena kuin olen – avautuessani juuri itselleni sopivaan tahtiin. Muu seuraa sitten perässä. Ja kun sitä rakkautta ei nyt vaan voi antaa ulos enempää kuin mitä itselleen suo…

<3
 

”Satutko tuntemaan Oulusta ketään itseään ylipainoisena pitävää naista, joka tykkää vaaleanpunaisesta?” piipattaa puhelin.

Ja jatkaa armottomasti:
”Hän oli sellainen Hal ja iso rakkaus –tyylinen, vankasti ylipainoinen leidi.”

Tuijotan silmät suurina puhelimen näyttöä haluamatta uskoa sitä, mitä ymmärrän. Eiiih! Ei voi olla totta!

Jaan parin ystäväni kanssa yhteisen, erehtymättömän äärimmäisen vahvan selvänäkö- ja intuitiokanavan – ja toinen heistä on ilmiselvästi nähnyt juuri unta minusta. Tai siitä, miltä näytän omiin silmiini, kaiken kieltämisen takana.

Kun myönnän asian itselleni, en voi lakata nauramasta koko päivänä!

Ihminen on siitä erikoinen otus, että se näyttää täysin vapaaehtoisesti vangitsevan lentonsa köysiin, joita itse kietoo ympärilleen.

Yksi köysi kertoo, että en ole riittävän kaunis. Toinen hiertää, että en ole riittävän laiha. Kolmas puristaa siitä, että en ole riittävän fiksu. Neljäs köysi on ammatilliselle riittämättömyyden tunteelle, viides vanhemmuudelle, kuudes parisuhteelle, seitsemäs seksuaalisuudelle, kahdeksas liikunnallisuudelle, yhdeksäs vaikka yhteiskunnalliselle aktiivisuudelle.

Jokainen näistä köysistä koostuu säikeistä, jotka voivat olla yksittäisiä ajatuksia kuten ”nenäni on liian pysty” tai hetkiä ”jos olisin ollut terveempi, olisin pystynyt parempaan.” Yhdessä ne ovat vahvoja. Ja tekevät meistä riittämättömiä tilanteessa kuin tilanteessa. Takuulla.

Tällaisilla syyllisyyden ja riittämättömyyden me sitten sidomme itsemme toimintakyvyttömiksi. Kuinka nauttia kehostaan, ammatistaan, vanhemmuudestaan, parisuhteestaan – tai ylipäätään elämästään, jos takaraivossa jumputtaa, että ”en ole riittävän hyvä” tai ”minun pitäisi pystyä parempaan”.

En minä ainakaan osannut.

Otetaan vaikka tuo alun uni.
Sairastin 14-vuotiaasta lähtien syömishäiriötä, jonka myötä kehonkuva humpsahti perin kummalliseksi.  Itsekin tikkulaihana ajattelin olevani maailman lihavin nuori nainen, ja ystäväni kanssa sairaalassa käydessäni ihastelin odotushuoneessa istuvan, enemmän syömishäiriöisen tytön mukavan ohuita ranteita, poskien lanugokarvoitusta ja sitä, kuinka vaatteet roikkuivat hänen yllään.

Luulin päässeeni tuosta sairaalloisesta kehonkuvasta, mutta ystäväni uni paljasti päinvastaista. Ja myönnettävä se oli.

En riittänyt minulle sellaisena kuin juuri sillä hetkellä olin. Yritin tyytyä, mutta takaraivossa jumpsutti, että jos vielä vähän jumppaisin, hyppisin, paastoaisin, niin sitten.
Jokainen, joka on nähnyt kauhukuvia klonkkumaisista anorektikoista, jotka tuskin pysyvät pystyssä ilman apua, tietää, että kauan odotettua sitten-hetkeä ei tule edes tiputuksessa terminaaliosastolla.

Sama on noiden muiden riittämättömyyden tunteiden kanssa. Paska äiti –fiiliksestä ei pääse, vaikka käyttäisi koko loppuelämänsä tunteen hyvittelemiseen. Ei edes tiputuksessa terminaaliosastolla.

Sanotaan, että opettaja tulee, kun oppilas on valmis. Kun olin tikahtua oman riittämättömyysverkkoni alle ja olin valmis ottamaan vastaan apua missä muodossa tahansa, kohtasin opettajan.

Hän kertoi, että tässä riittää, kun hyväksyy asian, uskomuksen tai käyttäytymismallin ja antaa sen anteeksi. Itselleen.
 
Anteeksiantamattomuudella kiristämme vain omia narujamme. Näin myös silloin, jos emme halua antaa anteeksi henkilölle, joka on kohdellut meitä kaltoin. Ei siitä kukaan muu kärsi kuin me itse.

Jokainen anteeksianto katkaisee yhden syyllisyys- ja riittämättömyysköyden säikeen. Työtä on paljon, mutta lopputulos on sen arvoinen: vapaus mielen kahleista.

Ja miten tämä magia sitten toimii?

– Annan anteeksi itselleni sen, että en hyväksy ja rakasta itseäni tällaisena kuin olen. Kiitos Pyhä Henki.

Opettajani mukaan Pyhän Hengen kiittäminen on kuin suuren pyyhekumin pyyhkäisy. Vahvistus sille, että on tosissaan.

Lapsuuden kokemusten myötä kirkkoallergisena loppukaneetin sanominen oli aluksi vaikeaa. Mutta muuttui automaattiseksi jo parin kerran jälkeen. Olen tosissani. Toimii varmasti ilmankin!

Ja näitä anteeksiantosäikeitä tulee eteen joka päivä. Aluksi ihan vyörymällä, kun piti antaa anteeksi kaikki suurimmat kieroutumat ja uskomukset ja niiden eri muodot – mutta urakka on todella sen arvoinen.

Samalla tulee tarkastelleeksi, mitä tuubaa sitä on itselleen syöttänyt, ja antanut syöttää.

Yllättävimpiä löytöjä tällä matkalla on ollut ehkä se, että olen syntymättömän veljeni kuolemasta eli nelivuotiaasta lähtien kantanut uskomusta siitä, että olen vastuussa toisten tunteista, ja että suru on asia, joka pitää haudata.

Ja aika varhaisessa vaiheessa olen iskostanut itseeni, että kannattaa käyttäytyä rämäpäisen miesmäisesti – siten kun näyttää säästyvän paljolta sydänsurulta. Soopaa sekin.

Anteeksiantojen myötä olen antanut itselleni luvan rakastaa myös sitä, että olen nainen, minulla on naisen keho, sydän, tunteet, ulkonäkö – ja alan oppia käyttäytymään kuin nainen.

Ja voin käyttää myös sitä vaaleanpunaista mekkoa, josta ystäväni näki unta. Pienemmässä koossa.

<3