Kesähaaste 2016

Lapsena rakastin mökkeilyä yhtälailla kuin nykyäänkin. Oli kuitenkin muutamia asioita joita pelkäsin lähes kuollakseni. Vanhan talon vinttikomerot, käärmeet, hirvet, lokit, voiko kieloihin koskiessa kuolla (äiti muistutti vuosittain niiden olevan myrkyllisiä), kalan irtiottaminen koukusta, huussiin meneminen pimeällä. Onhan näitä. Viime kesänä muuttaessa Espanjasta takaisin Suomeen päätin muuttaa mökillemme ja elää koko kesän haasteiden keskellä. Ne mitkä ennen minua pelotti, niin ne pelot oli nyt voitettavissa. 

Muutin vanhaan taloon vinttikomeroiden keskelle. Kävin kesän ajan ukkini kanssa keskusteluja kaikesta siitä, mitä vanhassa talossa on tapahtunut vuosien saatossa. Kuulin tarinoita mm. sodan jälkeisistä venäläisistä vakoojista, edesmenneiden sukulaistemme hengistä jotka asuisivat nyt siellä ja ullakkolla asuvista lepakoista. Kerran jopa vein ukkini pyynnöstä yhden n. 100 vuotta vanhan sateenvarjon kuistillemme, jotta edes menneen isoisoisoisäni henki (joka siis kuulemma asuu siinä talossa) tietäisi sen olevan siellä. Tiedä sitten kuinka tarpeellinen asia sateenvarjo on hengelle. Oli miten oli, toisinaan pelkäsin näitä henkiä, mutta loppuen lopuksi annoin itselleni rauhan ja päätin elää yhdessä heidän kanssaan. He tunsivat vanhantalon paremmin kuin minä ja suojelisi minua siellä ollessani, oli he siellä tai ei.

Olen lapsesta asti ollut tietoinen siitä, missä meidän tontin käärmeet asustaa. Ja etenkin kyykäärmeet. Kiersin ne kohdat koko saarta järisyttävin askelin. TOMPS-TOMPS-TOMPS yksikään käärme ei uskaltaisi tulla lähelleni. Totta puhuen, mistä helvetistä minä tietäisin missä käärmeet asuvat? Kesällä polkiessa töihin lähes puoli hylättyä tietä pitkin törmäsin pariin otteeseen kyyhyn. Se otti aurinkoa soratiellä, ja mikä parasta, se ei hyökännyt kimppuuni. Näin me olimme sujut. Olimme itse asiassa jo lähes kavereita, olihan meillä yhteinen harrastus – auringonotto. 

Samaisella puoli hylätyllä tiellä olin kerran ajaa pyörällä hirvikolarin. Se jos jokin oli pelottavaa! Jumalattoman kokoinen elukka sarvineen kaikkineen hyppää muutaman metrin päähän sinusta. Koska pyöräni on vähintäänkin aatamin aikainen sain sen hädin tuskin pysäytettyä kaiken järkytyksen keskellä. Hirvi katsoi minua hölmistyneenä hetken ja jolkotteli pois. Seuraavana päivänä samaan aikaan hirvi katsoin minua kukkulan päältä, ikään kuin sovinnon merkkinä. ”Anteeksi, että olin aiheuttaa sinulle sydänkohtauksen eilen”. Hirvi sai anteeksi. Tein työtä itseni kanssa parin viikon ajan. Näin peuroja, kauriita ja hirviä tuon tuosta. Ensin pelkäsin, kunnes taas päätin antaa itselleni rauhan. Kyllä meillä metsää riittää ja mahdumme kaikki elämään yhdessä täällä saarella. Loppu kesän ajaksi mökkihöperöidyin niin, että toivottelin matkallani peuroille hyvät huomenet ja kerroin tänään olevan erityisen kaunis päivä. 

Siellä ne on, ystävä hirveni loppukesästä. Huomaatteko kuinka he poseeraa?

Kieloihin koskiessa ei voi kuolla. Keräsin pari kertaa kieloista itselleni kukkakimpun ja elossa ollaan. Kalaa en ottanut irti koukusta (vaikka haaveilinkin jopa kalan perkaamisen opettelusta). Sen sijaan tutustuin jokaiseen paikalliseen kalastajaan. He kalastelivat minullekkin mielihyvin lohen tai pari ahventa minun tarjoillessa heille saaristolaisten konjakkia – jallua. 

Sum-summarum voitin siis peloista jokaisen tai ainakin löysin oikotien onneen. Ja mikä hurjinta, kaikissa näissä on kyse siitä, että täytyy itse päästää pelosta irti ja tehdä sen kanssa sopu. Minä en saa hirviä tai henkiä katoamaan, joten parempi sitten elää niiden kanssa. Heidän kanssa jutellessa se voi olla jopa kivaakin. Täytyy myös muistaa, että kaikille meille täällä on tilaa. Peuroille, peloille, kuolettaville kieloille. Pienillä ajatuksien muutoksilla elämästä tulee paljon helpompaa.