Varoitus Soreleista!!!
Ostin Sorelit joulukuussa. Vanhan työkaverini jalka oli raskauden myötä kasvanut koon ja nyt hän luopui niistä parilla kympillä minulle. Mielestäni Sorelit ovat aina olleet rumat kengät. Kuvailin niitä äidilleni tyyliin ”tiedäthän sä nyt ne lumilautakenkien näköiset beiget kengät, jotka on jokaisella kotimammalla ja niiden lapsella”. Ei kuulemma tiennyt mistä puhun.
Kengistä tuli kuitenkin hieman kauniimmat tammikuun -20c pakkasilla. Tai no, kauniimmat on ehkä väärä ilmaisu. Mutta, kun -20c pakkasella lenkkareiden rinnalle tuli vaihtoehtoisiksi kengiksi ihanan lämpimät ja vedenkestävät talvikengät, sai ne täyden hyväksyntäni. Samalla ne pääsi myös askeleen lähemmäs sydäntäni. Nyt niillä olisi lupa olla eteisessämme kauneimpien italialaisten nahkabootsien ja uusien tennareidemme rinnalla. (Normaalistihan niin rumat kengät laitettaisi kaapin perälle piiloon.)
Pari päivää sitten Helsingin kadut täyttyi loskasta ja jäästä. Koska, en omista kumisaappaita laitoin Sorelit jalkaan töihin lähtiessä ja lähdin talsimaan metrolle. Kävellessäni Hakaniemen läpi mietin taas kuinka helvetin rumat ne kengät onkaan. Samaan aikaan silmäni näkivät vain ja ainoastaan vastaan tulevia kauniita nahkakenkiä (loskasta huolimatta!). Miksi minä olen niin järkevä, että suostun kävelemään Helsingin keskustassa näissä rumiluksissa? Minähän rakastan kauniita ja laadukkaita nahkakenkiä.
No ei tässä viellä kaikki… Metroa odotellessani päätin fixata jalasta pois rullaantuneen sukan paikalleen. Istuin metrotunnelin penkille paikallisen spurgun viereen, otin kengän pois jalasta, olin varpaat paljaina metrotunnelissa KUNNES näen entisen poikaystäväni hyvän ystävän lähestyvän minua. Kyllä. Kaiken päälle hänelläkin on viellä upeat (luultavasti suoraan Milanosta hankitut) nahkakengät. Miksi juuri minä? Miksi minulla on juuri nyt nämä maailman kaikkeuden rumimmat kengät ja vaatetus muutenkin pieruverkkari tasolla? MIKSI MINULLA ON VAIN YKSI KENKÄ JALASSA? Ensimmäinen ajatukseni on ”mitä helvettiä teen nyt, olen toinen helvetin ruma Sorel jalassa ja toinen kädessäni. Varpaat paljaana. Tätä menoa hän luulee minun olevan vieressä istuvan spurgun kaverikin”.
Alan pikaisesti vetämään kengät jalkaan ja suuntaan katseeni visusti kohti varpaitani (kirjaimellisesti tässä tapauksessa). Näen hänen odottavan metroa kaksi metriä edessäni. En vahingossakaan huomaa häntä. Metron tultua ja kengän ollessani jalassa livahdan metroon niin, että olemme eri vaunuissa. Tämän jälkeen en enään näe häntä.
Näin jälkiviisana ajattelin, että olisihan se nyt ollut ihan ratkiriemukasta tervehtiä häntä vaikka paljain varpain sitten, ja vitsailla hieman Soreleista sekä sprugu-lookistani. Luultavasti hän olisi saanut minusta kuvan, että olen Suomen oma Amy Schumer (ellei hänellä sitä kuvaa jo ole). Ehkä niistä kengistä voi siis sittenkin olla hyötyä, kunhan vain itseironia on kohdallaan.
Tai sitten ei, taidankin piilottaa ne nyt sinne kaapin perälle ennen kuin vastaavanlaisia tilanteita sattuu lisää.
PS. Jos luet tätä (tiedät kyllä kuka) niin moikataan sitten ensi kerralla kengät jalassa.