kuvaton viikonloppu

Joskus hetket pitää nauttia pelkästään tarkastelemalla niitä kaikilla aisteilla sen sijaan että kaivaisi laukusta kameran, etsisi hyvän kuvakulman ja napsaisi tilanteesta kuvan. Kuvatessa asiat jäävät välillä kokematta ja tilanteeseen jää hieman ulkopuoliseksi. Kuvissa on myös se riski ettei niistä välity täysin sama tunnelma ja tilanteen täydellisyys kuin miten sen kokee. Se ettei kuvaa ja postaa asioita ystäville, ei vähennä tilanteen arvoa.

Näin kävi minulle viikonloppuna useampaankin otteeseen. Kameran rulla on tyhjä, mutta mieli kirkas ja elävä. Tuli käveltyä täydellisessä harmaassa sadesäässä (kyllä niitäkin on), löydettyä kummallinen, hieman syrjäisä baari jonka ”kellarissa” avautui suuri peliluola pingispöytineen, pöytäfutiksineen ja petankikenttineen(!), tuli tutustuttua kämppispoikaamme Miksuun oluen ja elokuvan ääressä ja piirrettyä kynttilänvalossa sunnuntai-iltana.

Tajusin myös loppuviikosta että olen ollut hieman sumussa. Sanoin itselleni: herää! asut Tukholman vanhassa kaupungissa, aivan Söderin kulmilla. Heti ovesta astuessasi olet nähtävyyksien äärellä. Mene ja koe. Kävele eri reittejä, käy kirkoissa ja etsi ihania pieniä kahviloita ja vain ihastele. Älä turru vielä.  Ja sen aion tehdä. Aion olla rehellisesti hieman turisti. Katsoa (ja myös välillä valokuvata) rakennuksia ja pieniä kujia, kävellä hitaammin ja vaeltaa päämäärättömästi. 

Mikä siinä onkaan että ”paikallisena”, nuo asiat jäävät. Sitä esittää muille olevansa paikallinen kävelemällä kovassa kiireessä kauppakassi kourassa kotiin. ”Blaa blaa tää on niin nähty, mul on kiire.” Tyhmyyttä sanon minä.