Elämää rajatusti
Onko teille elämässänne tapahtunut jotain sellaista, että omasta tekemisestä huolimatta, oma elämä on rajoittunut. Minä esimerkiksi olen aina tykännyt matkustaa, käydä ravintoloissa, kokea uutta. Enää se ei ole samalla tavalla mahdollista. Onneksi kuitenkin elettyä elämää on takana useampia vuosikymmeniä, joten kokemuksia ja elämyksiä on kerttynyt kyllä paljon, mutta kuitenkin välillä tuntuu, että josko vielä joskus…
Tänään, kansainvälisen Naisten päivän kunniaksi näin aamusta aloin muistella matkoja vaimoni kanssa. Olemme matkustelleet kohtuullisen paljon. Näiden matkoja aikana meille on kertynyt paljon muistoja, ja välillä on mukana olleet myös lapset, lapsenlapsi – koko läheisten katras. Mutta nyt nuo matkat ovat ainakin hetken hyllyllä, sillä meillä molemmilla on uusia rajoittavia sairauksia, jotka tekevät matkustamisesta liian vaikeata. Se itse matkustaminen ei ole välttämättä se ongelma, mutta se kun päästään perille.
Terveys on tärkeätä. Meille se on korostunut sairauksien myötä viime vuosina. Joudumme esimerkiksi katsomaan tarkkaan, mitä syömme, ettei toinen meistä ole sairaalassa- juu, kyse ei ole siitä, etteikö haluttaisi syödä ja maistaa, mutta kun siitä joutuu sairaalaan. Kuulemma sille ei ole lääkehoitoa, eivätkä lääkärit pysty edes rajaamaan, mitä ei voi syödä – kokeilun kautta kuulemma uudet ruoka-aineet varovaisesti – no ongelma on siinä, että reaktio tulee vasta kuuden tunnin päästä syömisestä, tai koskettamisesta!
Mitä sitten meille on tullut matkustamisen ja ravintolassa käymisten tilalle?
Työ, kotona olo, toisesta välittäminen, lapset ja lapsenlapsi. Olemme opetelleet tekemään uusia ruokia omien rajoitteidemme rajoissa, ja kertoneet tekemisistämme muille. Olemme myös kirjoitelleet matkoistamme muille maille, ja jatkossa varmaan enemmänkin- rakastamme Rodosta ja Teneriffaa, ja rakastamme niitä ihmisiä, joita olemme matkoillamme tavanneet, ja joiden kanssa yhä olemme sosiaalisen median kautta yhteydessä.
Sen mitä olemme hävinneet paikallisissa ravintoloissa käymisessä, olemme ottaneet takaisin kymmenkertaisesti tekemällä entistä parempaa ja monipuolisempaa ruokaa kotona – ja entistä useammin mietimme ennen syömistä, miltä ruoka näyttää annoksena. Sanonta syö elääkseni, on kääntynyt hieman elä syödäksesi puolelle. Meidän on ollut pakko opetella uusia ruokalajeja ruokarajoitteidemme vuoksi – ja siis todellakaan yksikään niistä rajoituksista ei ole halu, vaan kehomme saneleva – ja kun vielä ne menevät osittain ristiin vaimoni kanssa, niin kaupassa täytyy välillä aika tarkkaa lukea erilaisten uusien ruokapakkausten sisältö, sillä niissä tulee paljon yllätyksiä. Esimerkiksi juotavan jugurtin tiedoissa eilen luettuna luki, että tuote saattaa sisältää seesaminsiemeniä – siis vadelma-jugurtti! – ja mikäli minä syön seesaminsiemeniä, pääsen siitä kuuden tunnin päästä kenties sairaalaan, tai reaktio voi mennä ohi kotilääkkeillä. Tämän vuoksi ravintolassa syöminen on lähes mahdotonta, jos sanot tarjoilijalle, että sanoo keittiöön, että ruoassa ei saa olla sitä tai tätä, niin odotappa, kokki on ollut aktiivinen ja lisännyt ruokaan jotain, mitä sinne et ole halunnut- ja näin on tapahtunu Suomessa monta kertaa.
Matkustamista kaipaamme lähes päivittäin. Matkustimme kohtuullisen paljon, ja vaikka emme olleet rantapalvojia, matkat usein suuntautuivat helppoihuin rantakohteisiin, sillä haimme aina lomalta irtiottoa arjesta, helppoutta, lämpöä, aurinkoa ja uusien ihmisten kohtaamista – sitä kaipaamme. Sen lisäksi, että matkustimme yhdessä, ennen korona-aikaa matkustin myös paljon työn vuoksi – nykyään 99,9 % siitä kaikesta tehdää digitaalisesti etänä, ja tämä vuonna on kenties 2 työmatkaa edessä – se on paljon vähemmän kuin aikana ennen koronaa.
Rajattu elämä
Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Naapurissa (Venäjä) tapahtuu mitä tapahtuu, korona ei näytä laantuvan, ja omat sairaudet tuntuvat välillä lannistavan oman innon – mutta tulevaisuuteen pitää kuitenkin yrittää katsoa positiivisessti. Omat lapset, lapsenlapsi antavat uskoa ja valoa tulevaan. Olen myös koko elämäni kirjoitellut, ehkä tämä kaikki saa minut kirjoittamaan enemmänkin ja kertomaan niitä kaikkia tarinoita, joita kyllä riittää. Kuka uskoisi, että minäkin olen aikoinaan ollut cabaree-tanssija… kenties kirjoitan senkin tarinan joskus tänne.