Mielen tuuliviirejä ja vuoristoratoja

PROJEKTIN TOINEN PÄIVÄ

Ja sehän alkoi yllättävän kivuttomasti, ainakin ensimmäiset 15 minuuttia. En uskaltanut nousta suoraan ylös, koska en tiennyt mihin pitäisi suunnata. Onneksi palvelu pelasi ja kahvi tuotiin sänkyyn (miestäkin varmaan jännitti, millainen hirviö sieltä peiton alta nostaa tänään päätään) ja oli ehkä jopa yllättyneen näköinen, kun aamu ei alkanut toisella maailmansodalla,mitä ehkä itsekin olin odottanut.

Ulkona oli ihanan aurinkoista, ja koska molemmilla oli vapaapäivä, päätettiin suunnata jonnekin seikkailulle. Minä toimin kuskina, ja pari kertaa teki mieli mennä lasin läpi pyörremyrskyn lailla, koska kaikki muuthan on täysin törppöjä liikenteessä, en kuitenkaan kertaakaan korottanut edes ääntä (auton ratissa siis), ainakaan muistaakseni.

Mieli on mennyt ihan kuperkeikkaa ja vuoristorataa koko päivän. Toisenä hetkenä oon ollut niin herttainen (tämä on vain mun mielipide) ja sekunnissa silmät menee viiruiksi ja tekisi mieli räjähtää ihan totaalisesti. Niillä hetkillä on ERITTÄIN tärkeää saada se purkka suuhun, ennen kun on myöhäistä.

Kunhan se mielen pikku monsteri ei kerkeä päästä valloilleen, rauha säilyy maassa. MUTTA jos niitä portteja ei suljeta ajoissa, ja se sisäinen viisivuotias, joka ei saa kaupasta uutta vesipyssyä pääsee irti, niin morjesta vaan. Itsehän en tälläisissä tilanteissa osaa keskustella asiallisesti, vaan äänen taso nousee ihan uusiin sfääreihin. Ja kun mun mies kysyy, että miksi sä huudat, niin minäpä vastaan (huudan) ”Mä mitään tässä huuda!”

Kysyin mieheltäni tänään, että kai se ymmärtää, että tämä johtuu siitä, etten saa tupakkaa, ja sanoi kyllä, että ymmärtää joo, mutta onhan se vähän rasittavaa. Teki mieli pyörähtää ympäri ja karjaista, että ”Aijaaha, oonko mä sun mielestä rasittava vai?!”, päätin kuitenkin jatkaa tallustamista kaikessa hiljaisuudessa. 

Suunnattiin Kirkkonummelle, koska kuultiin siellä olevasta Meikon ulkoilualueesta ja Meiko-järvestä. Ajettiin (karttapalvelun avulla) perille ulkoilualueen parkkipaikalle josta loppumatka taittuu jalkaisin. Löydettiinkin oikea paikka, tosin ensin eksyttiin hieman väärään suuntaan Korsolammelle, josta en vesikasvikammoni takia uskaltautunut veteen (tähän saattoi liittyä myös hieman Twin Peaks-henkinen tunnelma). Todella kaunis paikka kuitenkin! 

Hetken paikkaa ihailtuamme käännyttiin takaisin ja suunnattiin kohti oikeaa kohdettamme, Meiko-järveä.  Harmitti, kun ei tajuttu otta koiria mukaan, siellä olisi ollut  niillä tilaa temmeltää ja käydä uimassa, koska koirien uittamista ei täällä ole kielletty.

Meiko-järvi oli hiirenhiljainen ja todella kaunis. Vesi oli täysin kirkasta ja ympärillä uiskenteli iloinen kalaparvi. Tunnelmaa meinasi latistaa tosin paarmat, joita raivokkaasti huitoessani onnistuin saamaan selän lukkoon. No, pää ei käänny enää kunnolla, mutta olipahan kauniit maisemat.

Suosittelen lämpimästi kaikille tätä paikkaa, jos haluaa nopeasti pois kaupungin hälinästä täydelliseen rauhaan. Ottakaa kuitenkin fysiorullat mukaan, jos selällänne on taipumusta mennä lukkoon. Tai siis jos muillakin kun minulla on sellainen harhaluulo, että vetämällä Kill Bill-tyylisiä ninjaliikkeitä, kaikenmaailman lentävät pörriäiset ei uskalla tulla lähemmäs…kyllä ne uskaltaa.

Matka kohti kotia sujui kohtuullisen rauhassa, ollaan puheväleissä eikä häitä ole vielä peruttu (tosin rakkaalla miehelläni on vielä vuosi aikaa juosta ja lujaa), joten kaikenkaikkiaan päivä meni oikein mallikkaasti ja mukavissa merkeissä. 

Huomista ajatellen on yllättävänkin rauhallinen olo (kuuluisat viimeiset sanat?), joten eipä muuta kun hyvää yötä ja kauniita unia!

Minna