Että muistaisin

On sumuisenharmaa maanantaiaamu. Sytytän kynttilän olohuoneen sohvapöydälle ja otan päiväkirjan käteeni. Huusholli ympärilläni on kaaoksen vallassa; pyykit lajittelematta, tiskikone tyhjentämättä, taaperon levittelemiä vaatteita, isoja ja pieniä tavaroita pitkin poikin alakertaa. Voisin jatkaa listaa edelleen, mutta suljen sen kaiken tietoisesti hetkeksi pois mielestäni ja annan ajatusteni virrata.

Tulin eilen Helsingistä viikonloppureissulta pikkuisen tyttöni kanssa. Olin viettämässä siskojeni kanssa tyttöjen viikonloppua; ihanat, upeat, fiksut siskoystäväni, kuinka kiitollinen heistä olenkaan. Reissun kohokohtia olivat hersyvät keskustelut, aamusauna, herkuttelut, sekä upea Ragnar Kjartanssonin The Visitors Kiasmassa, 1-vuotiaan lapseni eläytyminen esitykseen ja oma vaikuttuminen.

Kotiinpaluu tuollaisen elämyksekkään kaupunkipyörähdyksen jälkeen tuntuu hyvältä, varsinkin, kun arki taaperon kanssa tutuissa rutiineissa on mutkattomampaa. Siltikin mieleen hiipii pieni haikeus ja yksinäisyyden tunne. Miehellä on tässä lähiympäristössä loputtomiin omia menoja, aikuista seuraa ei olekaan minulle koko ajan saatavilla. Kaipaan jo keskusteluja ja sitä erityistä iloa jakamisesta, naurua ja keveyden tunnetta, kun olen rakkaiden siskojen ympäröimänä. He melkeinpä tuntevat minut parhaiten ja pahiten.

Samalla kun kipuilen näitä yksinäisyyden häivähdyksiä ja koen intensiivisen arjen pienen lapsen kanssa välillä uuvuttavana, tiedostan tämän ajan rajallisuuden. Tämä arki on vielä hetken ainutlaatuista tällaisenaan, kun aikaa ei välillä edes hahmota; se ikään kuin menettää merkityksensä. On vain hetkiä toisensa perään, läsnäoloa ja pysähtymisiä. Näin jälkikäteen puolitoista vuotta kotona on hujahtanut hetkessä, vaikka yksittäinen hetki on voinutkin tuntua ikuisuudelta. Minulla on ollut ihmeellinen, ihana mahdollisuus pysähtyä täydellisesti olemaan hetkessä. Elämää on katsottu nyt ihan eri perspektiivistä; on ihmetelty pienet kasvot kirkastavaa hymyä, naurua, ensimmäisiä askeleita, on sovitettu askeleita pienten askelten tahtiin. On iloittu musiikista, tansittu yhdessä, luettu samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan, etsitty isin nenä, lapsen nenä, äidin korvat, lapsen korvat, laskettu sormet ja varpaat lukemattomia kertoja. On kikatettu sängyssä ja halittu ja pusuteltu. On ihasteltu yhdessä uutta taitoa ja vilkutettu aamuisin kouluun lähteville sisaruksille.

Tämä kaikki on jotain, jota ei haluaisi koskaan päästää käsistään. Viikkojen ja kuukausien vieriessä tajuaa kuitenkin kipeästi sen väliaikaisuuden. Kohta, jo ihan pian alkaa ihan toinen aika minulla, eri rytmi elämässä töihinpaluun myötä.

Työelämään palatessani tiedän kuitenkin tulevani nauttimaan omasta ajasta, ihmisten kohtaamisista, ammatillisista haasteista, jopa kiireisestä rytmistä sen tuodessa mukanaan eri merkityksen; minua tarvitaan muutenkin kuin äitinä. Tämä elämä tällaisenä kotiarkena on ollutkin välillä raskaan tuntuista ja turhauttavaa, hehkua ja onnea ei joka hetkestä ole löytänyt. Työarjen alettua vastassa on erilaiset haasteet ja ristiriidat ja riittämättömyyden tunteet. Haluaisinkin osata tallentaa sisimpääni tästä kotiajasta; kiirettömyydestä, kaiken ihmettelystä lapsen kanssa, voimavaroja tulevaan erilaiseen aikaan.

Viisaus olisikin siinä, jos osaisi aina kulloisestakin käsillä olevasta ajasta löytää ristiriitojen, väsymyksen ja ajoittaisen toisaalle haikailun alta sen kaikkein olennaisimman. Sen mikä juuri siinä hetkessä tekee onnelliseksi ja kiitolliseksi; oli se sitten kävelylenkki lapsen kanssa kosteansumuisena aamuna, metsän tuoksuja ja kuusten syvää vihreyttä ihmetellen, tai oivallus ja onnistuminen työmailla, hyvä kohtaaminen kiireisen työpäivän keskellä, hymy, juoksulenkki tai perheen kanssa yhteiselle aterialle istahtaminen, kiireisen päivän jälkeen.

Näitä mietin että muistaisin. Muistaisin juurtua hetkeen levollisena. Muistaisin, että menneelle, tälle hetkelle ja tulevalle on kaikille aikansa minusta riipumatta.

Puheenaiheet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Karhun pää keittiössä

Reilut 10 vuotta sitten istuin junassa. Oli elokuun loppu, raiteet tuntuivat jatkuvan loputtomiin kohti minulle tuntematonta Pohjois-Karjalaa. Ilta hämärtyi, olin menossa ensimmäistä kertaa mieheni luo vierailulle. Olimme tavanneet sinä keväänä, rakastuimme ensitapaamisella ja nyt oli minun vuoroni mennä tutustumaan miehen kotiseutuun. Rohkeasti matkaan olin lähtenytkin, luotin, että matkan päässä olisi vastassa jo tutuksi käynyt vahva syli. Matkan edestessä yhä pienemmät asemat vilahtivat ohi. Mieheen en ollut saanut yhteyttä matkan aikana. Aloin epäröidä; entä jos jotain olikin sattunut, eikä hän olisikaan siellä vieraalla asemalla vastassa, jäisinkö keskelle minulle tuntematonta syrjäseutua selviytymään itsekseni. Hätäpäissäni päätin etsiä numerotiedustelusta miehen äidin numeron ja soitin siihen, hän selvitti rempseästi minulle tilanteen: mies on karhujahdissa, ei ehdi vastailla puhelimeen, mutta kyllä se asemalle vastaan tulee. Uskaltauduin siis jäämään oikealla asemalla pois ja siellä oli kuin olikin vastassa tuttu mies metsältä ja nuotionsavulta tuoksuen. Hän ajoi minut mökilleen ja kävimme mökin laverille hirventaljalle vierekkäin. Se oli ensikosketus vieraaseen kulttuuriin ja omanlaiseensa maailmaan, josta minulle nyt vuosien saatossa on tullut jo arkea.

Ruskea reppu on ilmestynyt jälleen keittiötasomme alle; on taas se aika vuodesta, jolloin on käynnissä intensiivinen metsästyskausi. Elokuussa reppu oli muutaan viikon keittiössä; oli karhujahdin aika, nyt se kaivettiin taas esiin, kun hirvestyskausi alkoi. Kymmenessä vuodessa olen oppinut jo mitä metsällä oleminen miehelleni merkitsee, olen oppinut arvostamaan hänen tapaansa suhtautua luontoon ja nähnyt hänessä ilon ja kunnioituksen ja herkistymisen, kun saalista on tullut. Olen ollut kalisuttamassa hirviä liikkelle hirvijahdin alkaessa, olen hiipinyt miehen perässä kanalintujahdissa ja tuntenut tutun metsän ja savun tuoksun lukemattomia kertoja miehen vaatteissa. Olen nähnyt miehen kaataman metsän kuninkaan, pää havujen päällä makaamassa. Olen nähnyt metsämiehen ja koiran ystävyyden ja saumattoman yhteistyön. Silti kaikessa tässä olen aistinut vain murto-osan siitä, mitä se kaikki tälle metsämiehelle merkitsee.

Minulle tämä kaikki ei ole aina näyttäytynyt hienona ja helposti hyväksyttävänä. Olen seissyt keittiössämme ja miettinyt epäuskon sekaisin ajatuksin, että tämäkö on minun elämääni, karhunpään poristessa irvistellen pastakattilassani. Olen kaivellut tiskialtaasta verisiä linnun höyheniä ja kieltäytynyt maistamasta miehen lautasella olevaa hirvenkieltä. Olen ollut karhu- ja hirvipeijaisissa ensimmäisiä kertoja ja kokenut syvää ulkopuolisuutta ja vierauden tunnetta. Olen kuskannut lapsia tienhaaraan taksikyydille, karhujahdin tohistessa täydessä vauhdissa ympärillä, minulle todettiin, että karhu oli juuri mennyt tien yli ja metsästäjät siirtyvät perässä, voin siis jättää lapset tielle koulukyytiä odottamaan. Kaiken tämän jälkeen harva asia minua kai enää hätkähdyttää. Enkä mitään tästä olisi osannut kuvitella aikoinaan ”entisessä elämässäni”, Turun lähiössä asuessani tulevan luontevaksi, tai ainakin väistämättömäksi osaksi omaa arkeani.

Arki onkin vaatinut sopeutumista, kompromisseja ja ristiriitojen selvittelyjä. Intensiivisen elämäntavan ja kokonaisvaltaisen harrastuksen mukavia vaikutuksia ovat olleet lukemattomat herkkuhetket mieheni valmistamien riistaherkkujun äärellä, minulle näytetyt sieni- ja marjapaikat. Karhuntalja vartioi makuuhuoneessa untamme ja hirvensarvet koristavat tuvan seinää sopusoinnussa lempitaulujeni kanssa. Vastapainoksi tälle arjelle olemme säännöllisesti tehneet yhteisiä pakomatkoja kaupunkeihin ja nauttineet hetkiä muualla. Elämämme ei ole koskaan ollut meillä joko tai, se on ollut sekä että, kaikkine mahdollisine sävyineen.

Suhteet Oma elämä Parisuhde