On sumuisenharmaa maanantaiaamu. Sytytän kynttilän olohuoneen sohvapöydälle ja otan päiväkirjan käteeni. Huusholli ympärilläni on kaaoksen vallassa; pyykit lajittelematta, tiskikone tyhjentämättä, taaperon levittelemiä vaatteita, isoja ja pieniä tavaroita pitkin poikin alakertaa. Voisin jatkaa listaa edelleen, mutta suljen sen kaiken tietoisesti hetkeksi pois mielestäni ja annan ajatusteni virrata.

Tulin eilen Helsingistä viikonloppureissulta pikkuisen tyttöni kanssa. Olin viettämässä siskojeni kanssa tyttöjen viikonloppua; ihanat, upeat, fiksut siskoystäväni, kuinka kiitollinen heistä olenkaan. Reissun kohokohtia olivat hersyvät keskustelut, aamusauna, herkuttelut, sekä upea Ragnar Kjartanssonin The Visitors Kiasmassa, 1-vuotiaan lapseni eläytyminen esitykseen ja oma vaikuttuminen.

Kotiinpaluu tuollaisen elämyksekkään kaupunkipyörähdyksen jälkeen tuntuu hyvältä, varsinkin, kun arki taaperon kanssa tutuissa rutiineissa on mutkattomampaa. Siltikin mieleen hiipii pieni haikeus ja yksinäisyyden tunne. Miehellä on tässä lähiympäristössä loputtomiin omia menoja, aikuista seuraa ei olekaan minulle koko ajan saatavilla. Kaipaan jo keskusteluja ja sitä erityistä iloa jakamisesta, naurua ja keveyden tunnetta, kun olen rakkaiden siskojen ympäröimänä. He melkeinpä tuntevat minut parhaiten ja pahiten.

Samalla kun kipuilen näitä yksinäisyyden häivähdyksiä ja koen intensiivisen arjen pienen lapsen kanssa välillä uuvuttavana, tiedostan tämän ajan rajallisuuden. Tämä arki on vielä hetken ainutlaatuista tällaisenaan, kun aikaa ei välillä edes hahmota; se ikään kuin menettää merkityksensä. On vain hetkiä toisensa perään, läsnäoloa ja pysähtymisiä. Näin jälkikäteen puolitoista vuotta kotona on hujahtanut hetkessä, vaikka yksittäinen hetki on voinutkin tuntua ikuisuudelta. Minulla on ollut ihmeellinen, ihana mahdollisuus pysähtyä täydellisesti olemaan hetkessä. Elämää on katsottu nyt ihan eri perspektiivistä; on ihmetelty pienet kasvot kirkastavaa hymyä, naurua, ensimmäisiä askeleita, on sovitettu askeleita pienten askelten tahtiin. On iloittu musiikista, tansittu yhdessä, luettu samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan, etsitty isin nenä, lapsen nenä, äidin korvat, lapsen korvat, laskettu sormet ja varpaat lukemattomia kertoja. On kikatettu sängyssä ja halittu ja pusuteltu. On ihasteltu yhdessä uutta taitoa ja vilkutettu aamuisin kouluun lähteville sisaruksille.

Tämä kaikki on jotain, jota ei haluaisi koskaan päästää käsistään. Viikkojen ja kuukausien vieriessä tajuaa kuitenkin kipeästi sen väliaikaisuuden. Kohta, jo ihan pian alkaa ihan toinen aika minulla, eri rytmi elämässä töihinpaluun myötä.

Työelämään palatessani tiedän kuitenkin tulevani nauttimaan omasta ajasta, ihmisten kohtaamisista, ammatillisista haasteista, jopa kiireisestä rytmistä sen tuodessa mukanaan eri merkityksen; minua tarvitaan muutenkin kuin äitinä. Tämä elämä tällaisenä kotiarkena on ollutkin välillä raskaan tuntuista ja turhauttavaa, hehkua ja onnea ei joka hetkestä ole löytänyt. Työarjen alettua vastassa on erilaiset haasteet ja ristiriidat ja riittämättömyyden tunteet. Haluaisinkin osata tallentaa sisimpääni tästä kotiajasta; kiirettömyydestä, kaiken ihmettelystä lapsen kanssa, voimavaroja tulevaan erilaiseen aikaan.

Viisaus olisikin siinä, jos osaisi aina kulloisestakin käsillä olevasta ajasta löytää ristiriitojen, väsymyksen ja ajoittaisen toisaalle haikailun alta sen kaikkein olennaisimman. Sen mikä juuri siinä hetkessä tekee onnelliseksi ja kiitolliseksi; oli se sitten kävelylenkki lapsen kanssa kosteansumuisena aamuna, metsän tuoksuja ja kuusten syvää vihreyttä ihmetellen, tai oivallus ja onnistuminen työmailla, hyvä kohtaaminen kiireisen työpäivän keskellä, hymy, juoksulenkki tai perheen kanssa yhteiselle aterialle istahtaminen, kiireisen päivän jälkeen.

Näitä mietin että muistaisin. Muistaisin juurtua hetkeen levollisena. Muistaisin, että menneelle, tälle hetkelle ja tulevalle on kaikille aikansa minusta riipumatta.