Karhun pää keittiössä
Reilut 10 vuotta sitten istuin junassa. Oli elokuun loppu, raiteet tuntuivat jatkuvan loputtomiin kohti minulle tuntematonta Pohjois-Karjalaa. Ilta hämärtyi, olin menossa ensimmäistä kertaa mieheni luo vierailulle. Olimme tavanneet sinä keväänä, rakastuimme ensitapaamisella ja nyt oli minun vuoroni mennä tutustumaan miehen kotiseutuun. Rohkeasti matkaan olin lähtenytkin, luotin, että matkan päässä olisi vastassa jo tutuksi käynyt vahva syli. Matkan edestessä yhä pienemmät asemat vilahtivat ohi. Mieheen en ollut saanut yhteyttä matkan aikana. Aloin epäröidä; entä jos jotain olikin sattunut, eikä hän olisikaan siellä vieraalla asemalla vastassa, jäisinkö keskelle minulle tuntematonta syrjäseutua selviytymään itsekseni. Hätäpäissäni päätin etsiä numerotiedustelusta miehen äidin numeron ja soitin siihen, hän selvitti rempseästi minulle tilanteen: mies on karhujahdissa, ei ehdi vastailla puhelimeen, mutta kyllä se asemalle vastaan tulee. Uskaltauduin siis jäämään oikealla asemalla pois ja siellä oli kuin olikin vastassa tuttu mies metsältä ja nuotionsavulta tuoksuen. Hän ajoi minut mökilleen ja kävimme mökin laverille hirventaljalle vierekkäin. Se oli ensikosketus vieraaseen kulttuuriin ja omanlaiseensa maailmaan, josta minulle nyt vuosien saatossa on tullut jo arkea.
Ruskea reppu on ilmestynyt jälleen keittiötasomme alle; on taas se aika vuodesta, jolloin on käynnissä intensiivinen metsästyskausi. Elokuussa reppu oli muutaan viikon keittiössä; oli karhujahdin aika, nyt se kaivettiin taas esiin, kun hirvestyskausi alkoi. Kymmenessä vuodessa olen oppinut jo mitä metsällä oleminen miehelleni merkitsee, olen oppinut arvostamaan hänen tapaansa suhtautua luontoon ja nähnyt hänessä ilon ja kunnioituksen ja herkistymisen, kun saalista on tullut. Olen ollut kalisuttamassa hirviä liikkelle hirvijahdin alkaessa, olen hiipinyt miehen perässä kanalintujahdissa ja tuntenut tutun metsän ja savun tuoksun lukemattomia kertoja miehen vaatteissa. Olen nähnyt miehen kaataman metsän kuninkaan, pää havujen päällä makaamassa. Olen nähnyt metsämiehen ja koiran ystävyyden ja saumattoman yhteistyön. Silti kaikessa tässä olen aistinut vain murto-osan siitä, mitä se kaikki tälle metsämiehelle merkitsee.
Minulle tämä kaikki ei ole aina näyttäytynyt hienona ja helposti hyväksyttävänä. Olen seissyt keittiössämme ja miettinyt epäuskon sekaisin ajatuksin, että tämäkö on minun elämääni, karhunpään poristessa irvistellen pastakattilassani. Olen kaivellut tiskialtaasta verisiä linnun höyheniä ja kieltäytynyt maistamasta miehen lautasella olevaa hirvenkieltä. Olen ollut karhu- ja hirvipeijaisissa ensimmäisiä kertoja ja kokenut syvää ulkopuolisuutta ja vierauden tunnetta. Olen kuskannut lapsia tienhaaraan taksikyydille, karhujahdin tohistessa täydessä vauhdissa ympärillä, minulle todettiin, että karhu oli juuri mennyt tien yli ja metsästäjät siirtyvät perässä, voin siis jättää lapset tielle koulukyytiä odottamaan. Kaiken tämän jälkeen harva asia minua kai enää hätkähdyttää. Enkä mitään tästä olisi osannut kuvitella aikoinaan ”entisessä elämässäni”, Turun lähiössä asuessani tulevan luontevaksi, tai ainakin väistämättömäksi osaksi omaa arkeani.
Arki onkin vaatinut sopeutumista, kompromisseja ja ristiriitojen selvittelyjä. Intensiivisen elämäntavan ja kokonaisvaltaisen harrastuksen mukavia vaikutuksia ovat olleet lukemattomat herkkuhetket mieheni valmistamien riistaherkkujun äärellä, minulle näytetyt sieni- ja marjapaikat. Karhuntalja vartioi makuuhuoneessa untamme ja hirvensarvet koristavat tuvan seinää sopusoinnussa lempitaulujeni kanssa. Vastapainoksi tälle arjelle olemme säännöllisesti tehneet yhteisiä pakomatkoja kaupunkeihin ja nauttineet hetkiä muualla. Elämämme ei ole koskaan ollut meillä joko tai, se on ollut sekä että, kaikkine mahdollisine sävyineen.
