Syvässä päädyssä

Aloitan rakkaudesta.
Istumme mieheni kanssa sohvalla marraskuisena koleana iltana. Olen kääriytynyt viltiin, näen miehestäni, että hän on virittynyt kuuntelemaan minua, on läsnä. Siitä läsnäolosta herää toivo. Tedän jo, että vaikka olemme vasta tämän pitkän keskustelun alussa, saamme kurottua taas välimatkan umpeen.

Olen katsonut rakastamaani ihmistä väsymyksen ja arkipuuron sameuden keskellä ajatellen, että ainakaan häntä en jaksa, enkä siedä. Olen katsonut lähes vihaten. Tuollaisena hetkenä olen myös muistanut mitä eräässä lempisarjassani dementoitunut isoisä sanoo tyttärentyttärelleen, tämän häissä: ”Kyse on siitä millaista elämää haluaa elää. Saat elämässäsi paljon tilaisuuksia olla vihainen. Saat vähemmän tilaisuuksia todella rakastaa jotakuta. Kannattaa varoa kuinka monta niistä tilaisuuksista jättää käyttämättä.”

Minulle rakkaus ja rakastaminen ovat olleet aina elinehto. Eiköhän näin ole kaikille meistä. Rakastamiseen on kohdallani liittynyt kuitenkin kipuilua siitä kuinka rakastan menettämättä omia rajojani ja itsenäisyyttäni, minkä verran itsestäni voin antaa, minkä verran voin toiselta pyytää? Tunnen vahvasti ja se on joskus uuvuttavaa ja tekee minusta haavoittuvaisen. En osaa olla suhteessa vain puoliksi, vaadin itseltäni paljon ja samalla kumppaniltanikin.

Sitoutuessani mieheeni toin suhteeseen mukanani koko siihenastisen elämäni ja hän toi omansa. Se oli pää edellä hyppy altaan syvään päätyyn. Taustoiltamme olemme täysin erilaiset, ristiriidoilta ja värinymmärryksiltä ei ole siis vältytty. Ah, minkälaisia riitoja meillä on riidelty! Kuitenkin olemme olleet siinä yhteisymmärryksessä, että vaikka juuri nyt kokisikin olemisen vaikeaksi ja yhteys toiseen katkeilee, silti tietää ja uskoo, että kenenkään toisen kanssa ei loppujen lopuksi tulisi sen onnellisemmaksi kuin kumppanin kanssa on onnellinen. Lopulta pysyvyys, jatkuvuus ja sitoutuminen tekevät syvimmin onnelliseksi. Kokiessaan, että on sallittua näyttää oma haavoittuvuus ja tulla hyväksytyksi omina rasittavimpinakin hetkinä, ymmärtää, että muun muassa sitä on rakkaus.

Elämä onneksi sallii virheitä; anteeksi voi pyytää ja antaa. Haave täydellisestä elämästä on pitänyt ja saanut jo kauan sitten unohtaa. Sitä kipuilee milloin minkäkin asian kanssa ja niin tulee varmasti kohdallani aina olemaan, niin kauan kun elän ja hengitän. Kipuilujen kautta mahdollistuu kuitenkin muutos ja oivalluksien kautta kumpuaa parempaa. Ja kaiken sen välissä on tasaista, tylsääkin; perusarkea, joka tekee olon turvalliseksi.

Uskonkin, että onnellisuus on jotain, jota ei voi jahdata. Onni yllättä meidät, jos vain olemme avoinna elämälle sen kaikessa raadollisuudessaankin. Ruuhkavuosina pahimpina väsymyksen päivinä itsestä kuoriutuu ikään kuin aina uusi kerros. Sen harmauden ja rämpimisen keskellä yhtäkkinen kokemus kauneudesta ja hyvyydestä saa aikaan täydellisen, melkeinpä humalluttavan, pyhän onnen tunteen. Tunne voi yllättää yksin autoa ajaessa, musiikkia kuunnellessa ja päästäessä hetkeksi irti kaikesta muusta. Tai se voi yllättää, kun sadattatuhannetta kertaa illalla nukkumaan käydessä mies avaa käsivartensa ja painaudut tuttuun kainaloon. Täydellinen onnen tunne saatttaa humahtaa lävitsesi mitä arkisemmissa tilanteissa, lukemattomia kertoja, harvoin jos koskaan kaikki on silloin oikeasti täydellistä.

Mieheni avaa minulle oven, vastaan tulvahtaa iloinen puheensorina, musiikki ja tuoksut, tervetulleeksi toivottava lämpö. Tarjoilija ohjaa meidät pöytään ja kataa shampanjaa laseihin. Kuplat nousevat loputtomiin pintaan lasissa, olen kevyt ja tunnen itseni kauniiksi. Näen hänet hänenä.