Kierrätystä ja shoppailuetiikkaa
Nooan kanssa vietiin eilen jo pieneksi jääneitä vauvanvaatteita kirpparille. Pitkästä aikaa sain itseäni niskasta alkaa tähän monimutkaiseen rumbaan. Alunperin tarkoitus oli viedä vaatteet puistoon viime lauantain siivouspäivänä, mutta vesisade sotki suunnitelmia pahasti. Olin jo fiilistellyt että otetaan kitara mukaan ja eväät ja levitetään viltti, kuunnellaan/soitetaan musaa ja otetaan arskaa siinä kierrättämisen ohessa. Ihana lepponen lauantai.. Mutta. Vesisade.
Kädet täynnä
Kirppareiden tarjonta on viimevuosina lisääntynyt huimasti. Paljon hyvää tavaraa ja vaatetta menee lopulta roskiin. Ei se ihme että kirpparit pursuaa, kun menee tavalliseen vaatekauppaan niin huomaa syyn.
Noiden perus ketjuliikkeiden käsittämätön ylitarjonta saa pienen shoppailijan pään aivan totaalisen pyörälle. Vaikka kauppaan menisi vain katselemaan, niin viimeistään siellä ollessaan oivaltaa todellakin tarvitsevansa uuden kesähaalarin, ohuen pitkillä lahkeilla ja toisen shortsilahkeilla. Koska ei osaa päättää, niin täytyy nyt ainakin saada pinkki ja turkoosi ja musta (jos tulee juhlia), sekä tottakai yksi farkkukangasta (farkku nyt aina on in). Siinä on niin lumoutunut niistä kaikista väreistä ja leikkauksista ja valoista ja musiikista että ei todellakaan enään osaa pysähtyä miettimään, missä se kohtuuden raja kulkikaan. Sitten vasta kun kuukauden päästä hoksaa käyttäneensä kerran sitä farkkuhaalaria ja loput on edelleen muovipussissa kaapin pohjalla. Siinä vasta tajuaa joutuneensa shoppailutranssin lumoihin.
Entisenä sokkoshoppailijana, olen jo joitakin vuosia pyrkinyt edes vähän eettisempään ja ekologisempaan kulutukseen. Kun oivaltaa että ne ketjuliikkeiden vaatteet oikeasti ompelee, ei vain joku pikkutyttö, vaan jonkun äitin ja isän pieni tyttö, lähes palkatta ja kellon ympäri, alkaa miettiä, että tarvitsenko tosissaan joka kuukausi uuden kerraston. Intiassa ollessa tuli nähtyä muutamissa paikoissa sitä lapsituotantoa. Toki se ei aina ole niin mustavalkoista. On myös ns. perheyrityksiä, joissa lapset ovat enemmänkin oppipojan kuin työntekijän asemassa ja vanhemmat opastavat lasta alalle ja myöhemmin liikkeenjatkajiksi. Mutta myös on niitä riistotehtaita, joista moni lienee ainakin joskus jonkun dokumentin nähnyt. Vaikka ne tuntuisivatkin kaukaisilta jutuilta juuri sinun elämässä, niin toiselle ne ovat arkipäivää ja oikeaa todellisuutta.
En nyt halua kannustaa ketään piiskaamaan itseään ja rypemään huonossa omatunnossa jokaisen heräteostoksen takia. En itsekkään sitä harrasta, koska se nyt ei auta yhtään mitään eikä ketään. Riittää jos tiedostaa nämä jotenkin siellä takaraivossa, panostaa laatuun ja shoppaa kohtuudella.
Mun rakas kirppiskaveri
Ihana olisi kun joku perustaisi sellaisen reilunkaupan vaateketjun. Sellaisen mistä voisi hyvällä omallatunnolla ostaa sen kesähaalarin (tai vaikka kolme). Onhan niitä nettikauppoja tietysti, mutta ei se ole sama asia. Haluan hiplata sitä vaatetta paikanpäällä, sovitella, ja rakastua siihen. Jos vaatteeseen ei tule sellaista spesiaalia rakkaussuhdetta, niin ei sitä sitten tule pidettyäkkään. Nettikaupat vs. vaateliikkeet on mielestäni vähän kuin nettitreffit vs. livetreffit. Kyllä sitä livenä vaan saa aivan erilaisen kuvan.
Entäs sitten kun kaupan ikkunassa huutaa se aivan ihana täysin epäeettisesti tuotettu huonolaatuinen kolmen euron keväthuivi? Myönnän että houkutus on suuri ja liha heikko. Sorrun toisinaan. Jos se ihanan värinen keväthuivi tekee kantajansa aivan mielettömän onnelliseksi, niin ilo tarttuu myös kanssaihmisiin. Eikä iloa ole maailmassa koskaan liikaa.
Kuitenkin loppupeleissä muutama huolella valittu AIVAN IHANA rakkausvaate tekee paljon onnellisemmaksi kuin hetken huumassa hankitut epämääräiset röykkiöt komeron pohjalla.
Kierrätysterveisin,
Ella
Puolentoistatunnin hinnoittelu-urakan jälkeen alkoi apuria jo väsyttää