”Oletko sä Ella onnellinen?”, kysyi kaukana asuva ystäväni kun viestiteltiin viikonloppuna. Ensireaktiona nousi pala kurkkuun ja kyynel silmänurkkaan. Olenko minä? Kelasin nopeasti läpi kulunutta vuotta. Muuttoa miehen opintojen perässä uudelle paikkakunnalla, jossa meillä kummallakaan ei ollut ystäviä entuudestaan. Ikuisuudelta tuntuva loppuraskaus. Vanhemmuus ja kaikki sen tuomat uutuudet. Sopeutuminen näihin kaikkiin elämänmuutoksiin. Tosiaankin vaihteleva, jopa rankka vuosi takana. Fiilikset seilanneet laidasta laitaan. Nykytilanne? Välillä poraan silmät päästäni ja toisina hetkinä elän vaaleanpunaisessa euforiapilvessä. Mutta kokonaisvaltaisesti olen kuitenkin tyytyväinen elämääni. Huh. Check, check ja doublecheck. Lopputulos: Totean että, kyllä. Kyllä minä olen ihan onnellinen. Ai että tuntuu hyvältä oivaltaa se.

Heti käyn utelemaan että miksi ystäväni sitä kysyy? Näytänkö ihan pystyynkuolleelta zombielta ja en ole vain tajunnut sitä vielä itse? Ovatko kaikki nämä kuukausien yöheräilyt vieneet minulta kokonaan arviointikyvyn? Onneksi saan vastauksen, että vaikutan kuulemma myös ulospäin onnelliselta. Hän vain aidosti halusi kysyä, koska on kuullut, että ihmisillä voi olla kaikkea synnytyksen jälkeistä masennusta ja muuta, ja elämänmuutokseni huomioonottaen tämä ei olisi edes mahdoton skenario. ”Että ihan vaan tiedustellakseni niinkuin miten nyt ihan oikeesti menee? Ja mulle saa puhua jos tarttee.” Vähän hävettää. Mitä minä kuvittelin. Että hänellä oli joitakin karmeita taka-ajatuksia kun tuli onneani epäilemään? Rakas ystävä aidosti välittää minun onnellisuudestani. Kuinka ihana asia se oikeasti on!

Olen todella onnekas, että minulle on suotu muutamia niin rakkaita ja hyviä ystäviä, että he välittävät minun onnestani. Aina kuitenkaan ei ole helppoa kysyä kuinka toisella menee. Voisimme useammin kysyä kaverilta, ”Oletko sä onnellinen?”. Unohtaa hetkeksi omat jutut kiireet ja muut, ja tarjota yksinkertaisella lauseella kuuntelevaa korvaa ja olkapäätä. Niin helposti tulee jauhettua ja blaastattua kaikkea pinnallista arkipäiväistä (toki tärkeätä sekin), mutta harvemmin tulee kysyttyä, että kuinka se sydän voi. Edes niiltä läheisimmiltä ihmisiltä. Ainakin itse tunnustan olevani todella huono siinä. Ne sydämen syvimmät sopukat on niin haavoittuvaista ja herkkää maaperää, että vaatii rohkeutta sinne astua.

Jos joku pysähtyy kohdallesi ja aidosti kysyy ”Oletko sä onnellinen?”, saat olla superkiitollinen! Tedät silloin, että sinun onnesi on jollekin ihmiselle tärkeä asia. Sinusta oikeasti aidosti välitetään!

Siksi minä kysyn nyt sinulta. Oletko sä onnellinen?

Jos et, niin mitä voisit elämällesi tehdä jotta olisit?

Haluaisin että olet,

rutistus,

Ella

ps. Loppuun vielä kuvafiilikset lauantain YleX Popista Oulun torilta!