Läsnä oleva tietoisuus. Läsnä oleva sydän. Siinä varmasti parhaita lahjoja, mitä voi lapselleen antaa.
Nooalla on joku ihmeellinen kitinäkausi menossa. Varmaan jo ties monennetta päivää kitinää kuunnellessa, alkaa tuntua siltä kuin päätä kiristettäisiin hiljalleen ruuvipenkissä.
Hirveä morkkis ja syyllisyys: Miksi tuo lapsi vaan itkee ja vinkuu, vaikka kaikkeni olen tehnyt. Upea marttyyri-asenne. Mitä voisin tehdä lisää? Kuinka saisin hänet tyytyväiseksi? Ja mikään ei auta.
Sitten tulee herra ärtymys. Ai että kun voisi olla edes hetken hiljaa. Sisintä raastaa tuon jatkuva kuunteleminen. Enkö saisi jostakin edes hetken rauhaa. Voi että on rasittavaa kuunneltavaa.
Tämä aamu alkoi samoin kuin pari edellistä. Heräsin hymy huulilla, ja toiveikkaana. Ehkä tänään on parempi päivä. Lapsi vastasi aloittamalla tyytymättömyyden osoittamisen heti herättyään. Hienoa.
Silmät ristissä kävelin kahvipöytään ja valmistauduin henkisesti kestämään taas yhden päivän lisää raastavaa kitinää ja ärsytystä. Mietin jo mielessäni mihin kaikkialle pakenisin vinkunaa tällä kertaa. Puhelimeen. Internettiin. Kahvikupin taakse. Siivoukseen ja ruuanlaittoon. Ehkäpä muiden ihmisten seura tekisi tilanteesta siedettävämmän. Kenelleköhän soittaisi?
Istun aamupalapöydässä ja ajatukseni kiertävät tätä samaa mustaa kehää. Kunnes yhtäkkiä. Pysähdys. Oivallus. Ai niin!
Eihän se ärsytys pakoon juoksemalla katoa. Olen istunut vaikka sun missä retriitissä ja joogaluostarissa oppiakseni pysähtymään. Oppiakseni tietoisuustaitoja. Silti näin yksinkertainen asia on päässyt taas unohtumaan. Ympäröiviä olosuhteita on usein hankala muuttaa. Aina voi kuitenkin muuttaa omaa suhtautumistaan niihin. Maailma näyttäytyy meille sellaisena, kuin itse olemme.
Missä rakkaus? Missä kärsivällisyys? Missä myötätunto?
Omapahan on ärsytykseni. Miksi minä sen lapseni viaksi käännän? Tottakai pienellä on oikeus kitistä jos siltä tuntuu. Vähintä mitä minä voin äitinä tehdä on olla läsnä hänelle, kun hänestä tuntuu ikävälle. Ja miltähän hänestä mahtaakaan tuntua minun välttelevä suhtautumiseni?
Hengitän syvään ja käyn käsiksi ärtymykseeni. Puhallan sen ulos hengityksen mukana.
Katson pientä kiukkukallea kadottamani myötätunnon lasit jälleen nenälläni. Hymyilen hänelle tyynesti. Hämmentyneenä hän hiljenee ja hymyilee takaisin. Poimin pienen syliin, halaan ja keinutan. Hän valittaa edelleen, mutta nyt minä olen rauhallinen ja tyyni. Olen jälleen ihan hyvä äiti. ”Tiedän kulta. Ei se ole helppoa. Mennäänkö katsomaan sitä sinun uutta lelua? ”
”What a huge mess! Or is it so? It is actually a nice pile of colourful clothes.. Quite lovely colours actually.. Very artistic… I do love it! Lets keep it like that 😉 Oh yes. And maybe I should also take a picture.”
