Lussekatt-kaipuu

Olemme kolme kuukautta Lucian päivästä, mutta jo kahtena päivänä olen kaivannut pehmeitä sahramipullia. Kyse on perinteestä, jonka Itämeren toisella puolella asuminen toi elämääni. Kyse on kaihosta, lussekatt-pullista.

Haluaisin olla se ihminen, joka elää juuri tässä hetkessä. Ei eilisessä, eikä huomisessa. Eikä ainakaan tulevassa Lucian päivässä miettien jo kolmea kuukautta aiemmin, mikä mahtaa olla pandemiatilanne tuolloin ja kuinka saisin näitä herkullisen pehmeitä lussekatt-pullia Suomeen. Kuinka näistä pullista voikaan tulla kaipuu – kaipuu johonkin aikuisiällä opittuun perinteeseen, meidän perheen uuteen tapaan eli ”meidän juttuun”, josta ei moni suomalainen ystävämme taida tietää. Kuinka haluankaan esitellä lussekatt-pullat perheelleni ja ystävilleni, jotta he olisivat lähempänä Tukholman-arkeamme ja perinteitä.

Ei tämä tältä tuntunut Tukholmassa asuessa. En minä siellä kaivannut lussekatt-pullia kertaakaan, joskin viime Lucian päivänä söin niistä mahani kipeäksi. Hemköpistä kolme pullaa 15 kruunulla. Töissä special fikalla lussekatt-pullia. Kahviloissa tiskit täynnä lussekatteja. Vasta Suomeen muuttaessa (”vuosi Suomessa” -kokeilumme ajaksi) muistan tämänkin herkullisen ”uuden” perinteemme. Enkä missään maailman kolkassa ollessani halua sitä unohtaa.

Etäältä katsominen antaa asioihin uutta perspektiiviä: näkemään metsän puilta, tai puun metsältä. Lussekatt-ikäväni taitaa olla muutakin kuin pullan ikävää, mutta eihän se ole uutinen eikä mikään, että minulla on ikävä sekä Tukholmaan että Köpikseen.

PS. Pizzeria Lucan perjantai-iltaisella dinnerillä katsoin pizzaani kuin lussekatteja konsanaan