Hyvästi jalkahiki – tee itse antibakteerinen jalkadeodorantti!
Uudet lenkkitossut ja niiden (sekä jalkojeni) hoitoon tarkoitettu voidedeodorantti.
Kerroin viime postauksessa juoksuharrastuksestani. Haluan nyt karistaa sellaisen mielikuvan, että olisin jotenkin ”born to run” -typpinen atleetti tai lahjakkuus, joka voitti nuorena koulujen väliset kilpailut ja harrasti vapaa-aikanaan innokkaasti yleisurheilua. Tai että edes olisin nauttinut juoksemisesta aina. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.
En ole kuitenkaan täysin epäurheilullinen. Harrastin nuorena monia lajeja, pisimpään miekkailua, koska äitikin miekkaili. Hän vei minut salille 11-vuotiaana ja siitä seuraavat kolme vuotta jatkoin lajia melko aktiivisesti. Syynä tähän innostukseen tosin, vähän myöhemmin, olivat ikäiseni ystävät ja etenkin pari noin 16-vuotiasta poikaa, jotka saivat sydämeni läpättämään.
Lukioaikana ja sen jälkeen löysin tanssin, jossa en ollut varsinainen lajakkuus, muta sitkeällä työllä opin paljon.
Olen myös aina ollut hyvä uimaan. Mutta mitäpä näitä sen enempää luettelemaan, eksoottisin, mieluisin ja tuikitärkeä omakehu tulikin jo käytyä läpi.
Takaisin juoksuun.
INHOSIN sitä. Koulun Cooperin testit protestikävelin läpi. En koskaan voittanut juoksukilpailua, tai edes tullut kolmanneksi. En voi väittää, että olisin osallistunutkaan sellaisiin sen jälkeen, kun innokkaana ekaluokkalaisena juoksin 60 metrin kilpailun jääden nolosti toiseksi viimeiseksi. (Viimeiseksi tulleella lapsella oli CP-vamma, joten hänen voittamisensa ei mitenkään lohduttanut.)
Kun yli 8 vuotta sitten tapasin nykyisen avomieheni, olin innoissani siitä, että hän on ammatiltaan fysioterapeutti. Kuvittelin mielessäni ihania hierontasessioita iltaisin, mutta tulin pian oppimaan, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Töistä tultuaan häntä ei juuri huvittanut tehdä lisää töitä ja hänen hoitotekniikkansa on muutenkin jotain muuta kuin hellää hierontaa. Trigger-pisteiden painaminen sattuu niin s**tanasti (vaikka on pakko myöntää, että se on tehokasta).
Taas eksyin sivuraiteille. Minun piti kertoa, että tämä armas avomieheni, K, houkutteli minut puolen vuoden seurustelun jälkeen lenkkipolulle. Mihinpä yltiöpäisesti rakastuneena en suostuisi.
Ensimmäinen lenkki oli TUSKAA, mutta sen jälkeen olo oli pumpulinpehmeä. Sain heti seuraavana arkipäivänä K:lta lahjaksi lenkkitossut, joten en voinut luovuttaa. Muutaman viikon harjoittelun (juoksu-kävely-juoksu -metodilla) jälkeen aloin saada kiinni hommasta. Asiaa auttoi myös K:n selvitys siitä, että ihmisiä on siunattu joko nopeus- tai kestävyystekijöillä. Minun tapauksessani oli varsin pian selvää, että nopea en tosiaan ollut. Mutta kestävyys alkoi näkyä, kun alkushokin jälkeen aloin löytää juoksutyylin- ja vauhdin, jotka sopivat minulle. Noin 4 viikon harjoittelun jälkeen koin ensimmäisen juoksijan flowni: hengitys kulki vapaasti, jalat liikkuivat kuin itsestään ja tunsin hurjaa euforiaa. Siitä lähtien olen ollut juoksija sydämeltäni.
Nyt pääsenkin varsinaiseen asiaan. (Toivottavasti.)
Jalkani ovat aina olleet jotenkin hassut. Puhun siis nyt jalkateristäni. Ne ovat pituuteeni (172cm) nähden lyhyet: ennen kuin sain lapseni, saatoin käyttää koon 37 kenkiä. Lyhyyden lisäksi ne ovat kuitenkin kovin leveät, lähestulkoon räpylämäiset. Minulla on kaiken lisäksi korkea jalkapöytä, joten kenkien löytäminen on joskus haastavaa. Onneksi on El Naturalista.
En nyt ota tuosta jalkojeni mallista sen suurempaa pulttia, vaan lähinnä minua huvittaa koko asia (ja se, että serkkuni kutsuu niitä ”pulliksi”, eikä anna minun lainata kenkiään. Enää.) Niiden suhteen on harmillisempiakin asioita pohdittavana.
Jalkaongelma numero 1.
Jaloissani ei juuri ole kovettumia. Jalkapohjat ovat pehmoiset ja vaaleanpunaiset, ”kuin vauvalla”, totesi joskus ex-mieheni. Tähän on perin epäromanttinen syy: jalkani hikoavat helposti. Ja runsaasti. Se on perin kiusallista etenkin, koska kengät alkavat helposti tuoksahtaa melkoisen ikäviltä, vaikka miten vaihtaisin sukkia. Talkki on mielestäni hankalakäyttöistä, koska onnistun aina levittämään sitä ympäri koko asunnon, vaikka suoritan talkkauksen kylpyhuoneessa. Raikastavat jalkasprayt ovat täynnä inhottavia kemikaaleja, joita koetan välttää.
Jalkaongelma numero 2.
Sain pari vuotta sitten kylpylälomalta tuliaiseksi viheliäisen jalkasienen. Kuullostaa ällöttävältä – ja sitä se onkin. Vaikka olen hoitanut sen moneen kertaan monilla eri valmisteilla (joista Lamisil Solo on ollut tehokkain), se palaa aina takaisin jos lenkkeilen paljon, sekä talvisin, kun jalat hautovat paksuissa kengissä tuntikausia. Infektio rajoittuu onneksi vain kahteen varpaanväliin vasemmassa jalassa, mutta ikävä se on siitä huolimatta, ettei juurikaan koske.
Kun viikko sitten sain jälleen K:lta lahjaksi uudet lenkkitossut (jos joku nyt ajattelee että mieheni hemmottelee minua, voin kertoa, että kilpirauhashässäkän aikana kertyneitä kiloja on vielä pudotettavana melkoisesti – voidaan kenties puhua hemmottelun sijaan vihjeestä), päätin aloittaa hienhajun ennaltaehkäisyn ja jalkasienen hoidon VÄLITTÖMÄSTI, koska juoksulenkkarit ovat juuri se paikka, jossa bakteerit viihtyvät parhaiten.
Ratkaisu
Tutkin eteeristen öljyjeni kokoelmaa. Löysin useammankin antiseptisen öljyn joiden kerrotaan auttavan jalkasieneen. Sen jälkeen selasin netissä läpi tee-se-itse -deodoranttiohjeita kunnes tajusin mitä aineita ja missä suhteessa on fiksuinta käyttää.
Näin syntyi kosteuttava ja hoitava jalkadeodorantti Stinky-feet-no-more, jota voi toki käyttää myös kainaloihin. (Hölmö englanninkielinen nimi on minusta hupaisa. Se tuo mieleeni South Parkin jakson, joka teki herjaa raskaudenkeskeytykseen tarkoitetuista käsikauppalääkkeistä. Yhden valmisteen nimi oli Pregnant-no-more.)
Ainekset:
3 rkl kaakaovoita
4rkl öljyä (käytin 2rkl salviauutetta auringonkukkaöljyssä ja 2 rkl kardemummauutetta aprikoosinkiviöljyssä. Kookosöljy käy hyvin, kuten myös oliiviöljy)
2 rkl mehiläisvahaa
1 rkl sheavoita
3rkl ruokasoodaa (vähempikin riittää, mutta koska hikoilen PALJON, päätin laittaa hieman ekstraa)
3rkl maissitärkkelystä
Eteerisiä öljyjä maun mukaan. Halusin voimakkaan tuoksun ja mainitsemiani antiseptisia ominaisuuksia, joten itse käytin seuraavia:
6 tippaa inkivääriä
20 tippaa kardemummaa
30 tippaa neilikkaa (30 ei ole lainkaan liioteltua. Luin vastikään, että neilikkaöljy on antiseptinen, antibakteerinen, antiviraalinen ja analgeettinen, eli se torjuu niin bakteeritulehduksia kuin sientäkin ja kaiken lisäksi levittää kipua)
18 tippaa patsulia (kuten edellä)
3 tippaa kanelia (kuten edellä)
8 tippaa vaniljaa (rauhoittava ja pehmentävä)
20 tippaa rosmariinia (lempituoksuni, ehkäisee hikoilua)
(Puhelimen näytöllä se vaikutti onnistuneelta :P)
Valmistus: Sulata vaha ja voit öljyn kera vesihauteessa miedolla lämmöllä. Kun ne ovat sulaneet ota astia pois liedeltä ja lisää eteeriset öljyt sekä kuivat aineet. Sekoita. Anna jäähtyä hieman ja sekoita uudelleen. Sekoittele aika-ajoin, jottei sooda painu pohjaan, kunnes seos on huoneenlämpöistä. Kaada valitsemaasi säilytysrasiaan ja siirrä vielä jääkaapiin muutamaksi tunniksi. Sen jälkeen deodorantin voi säilyttää huoneenlämmössä.
Tämä satsi riitti juuri sopivasti desilitran purnukkaan.
Käyttö on helppoa. Kaapaisen sormella purkista noin mantelin kokoisen köntin ja levitän (puhtaalle!) jalalleni. Laitan sukan heti perään ja toistan käsittelyn toiselle jalalle. Teen tämän aina ennen lenkille lähtöä. Tossut tuoksuvat aavistuksen neilikalle ja kardemummalle ja jalat voivat hyvin.
Varoitus!
Ensialkuun tahna tuntui hieman epämiellyttävältä ja se jopa kirveli hieman, johtuen soodasta. Toisella käyttökerralla tämä tunne oli kadonnut. Ilmeisesti jalkani hyväksyi deodorantin koostumuksen, vaikka aluksi hieman hämmästelikin uutta mönjää. Herkkäihoisille suosittelen ruokasoodan jättämistä pois reseptistä. Maissitärkkelys toimii varmasti ilman sitäkin.
(Maissitärkkelyksellekin voi olla yliherkkä, mutta se on korvattavissa arrowjuurijauheella, joka on hellävaraisempi vaihtoehto, tosin melko kallis sellainen.En näe syytä, miksei perunajauho ajaisi samaa asiaa.)
