Maisterisnainen – opiskelu kauppatieteiden maisteriksi
Valmistun kauppatieteiden maisteriksi tänä keväänä. Olen täysin häkeltynyt siitä, kuinka nopeasti viisi vuotta yliopistolla meni sekä siitä, että olen todella tehnyt kaiken mitä tutkintoon vaaditaan. Muistan kuin eilisen päivän, kun pohdin ensimmäisenä opiskelusyksynäni yliopiston päätalolla harhaillessani, kuinka tulisin koskaan selviämään hengissä yliopiston syövereistä: kurssivalinnoista, pääainehausta ja gradusta. Samalla kaikki nämä edessä olevat etapit tuntuivat kaukaisilta ja viisi vuotta määrättömän pitkältä ajalta. Neljän vuoden päässä siintävä gradu ei tuntunut asialta, joka tapahtuisi tässä elämässä, vaan ennemmin jossain toisessa todellisuudessa, jossa tietäisin pääaineeni lisäksi sen, mitä halusin elämältäni.
Kirjoitin 2019 ajatuksiani koulutuksesta näin:
Tiesin aina haluavani yliopistoon. En edes oikein tiedä miksi – niin vain on aina ollut. Ajatus yliopistossa opiskelusta tuntui kiehtovalta, älykkäältä ja aikuismaiselta. Kuvittelin itseni collegepaita päällä kantamassa huojuvia kirjapinoja kodin ja kirjaston välillä ja näyttäväni sopivasti kärsivältä kaiken opintotaakan alla. Kuvittelin lukevani kiehtovia aineita kuten kirjallisuustiedettä, naistutkimusta ja psykolgiaa.
En muista koskaan kenenkään kehottaneen minua yliopistoon tai kertoneen, että yliopisto olisi sopiva suunta elämälleni. En muista kenenkään kehottaneen minua edes lukioon, mutta toisaalta, noin viisi vuotiaana yksi suosikkileikeistäni oli leikkiä ylioppilasta. Tällöin pidin äitini vanhaa ylioppilaslakkia päässäni ja tekokukkaa kädessä ja katoin kahviastiaston isovanhempieni vierashuoneeseen ja pakotin vieraat (mummin ja papan) juhliin.
Päädyin opiskelemaan kauppatieteitä. Olin vuotta aiemmin muotimarkkinointia opiskellessani kuullut niin Sami Sykön (joka on u-p-e-a, katsokaa vaikka hänen Instagram-tiliään, @samisykko) kuin Pirjo Suhosenkin olevan ekonomeja, joten näin kauppatieteiden opiskelun olevan tie sinne, minne halusin mennä. Se, minne haluan mennä on vaihtunut, muuttunut ja vaihtunut vielä uudestaan, mutta toivon ja uskon edelleen, että yliopisto-opinnoistani on minulle hyötyä.
Opintopolkuni yliopiston syövereissä on ollut sekin muuttuva, sekava, epälooginen ja varmasti kaikkea muuta kuin mitä opintokoordinaattorit pitävät hyödyllisenä. Olen opiskellut joka vuosi pakollisten opintojeni lisäksi kursseja, jotka ovat tuntuneet sillä hetkellä kiinnostavilta. Olen aloittanut kursseja, lopettanut niitä kesken ja aloittanut ne joskus seuraavana lukuvuonna uudestaan. En ole jaksanut liiemmin välittää sivuainekokonaisuuksista, vaan olen halunnut kokeilla kaikkea. Olen päätynyt opiskelemaan sukupuolentutkimusta (joka oli ihanaa!), sosiologiaa sekä hieman humanitaarista journalismia. Olen nauttinut siitä, että minun ei ole ollut pakko täyttää opiskelupäiviäni opiskelemalla aineita, jotka eivät kiinnosta minua alkuunkaan, mutta jotka näyttäisivät hyviltä tutkintotodistuksessa. Välillä totta kai pitää ja kannattaakin tehdä asioita, jotka eivät tunnu kovin mukavilta (kuten tilastotiede), mutta en usko sen olevan itsetarkoitus.
En todellakaan aina viihtynyt yliopistolla ja ensimmäisen vuoden aikana pohdin puolitosissani, olenko hakeutunut alkuunkaan oikealle alalle. Kurssit kuulostivat heprealta ja suunnittelin selviämistaktiikkaa kurssi kerrallaan. Vannoin kerta toisensa jälkeen, kuinka tästä ei voi enää pahemmaksi mennä, hankalampaa kurssia ei voi enää tulla vastaan. (Taisin sanoa näin viimeisen kerran ensimmäisenä maisterivuonna. Samalla nauroin nuoremmalle itselleni, koska se ensimmäisen vuoden kauppatieteilijä ei todellakaan tiennyt, mitä tulevaisuudessa tulisi eteen ja lukujärjestykseen).
Pelastukseni oli vapaa sivuaineoikeus, joka mahdollisti minulle sen, että saatoin kokeilla kaikkia itseäni kiinnostavia kursseja. Opetusohjelmaa selatessani ja kirjaston hyllyjen välissä haahuillessani minut valtasi huumaava tunne: mitä kaikkea kiinnostavaa voisinkaan oppia, mitä kaikkia kirjoja voisinkaan lukea! Vapaan kokeilemisen kautta löysin innon myös omiin pääaineopintoihini. Ymmärsin, kuinka eri kulmista opintojani voi lähestyä ja mitä kaikkea niihin on mahdollista yhdistää.
Itsenäisestä opiskelusta ja oman aikataulun mukaan työskentelystä nautin koko opiskeluajan eniten – toisin sanoen siis kandin ja gradun parissa puurtamisesta. Gradun teosta nautinnollista teki tosin itsenäisen työn lisäksi kirjastossa istumisen hyvässä seurassa sekä pitkäksi venähtäneet lounastauot, joille lähtemistä suunniteltiin jo hyvissä ajoin ennen varsinaista lounasaikaa. Olin myös harvinaisen innostunut sekä kandidaatintyöni että erityisesti graduni aiheesta, joka helpotti tutkimus- ja kirjoitusprosesseja. Taipumukseni herkkään (ja usein valtavaan) innostukseen siivitti tutkielmani valmiiksi ja niin se vain oli ohi – viisi vuotta, 302 opintopistettä ja yksi tutkinto.
Nyt yliopiston loppumisen kynnyksellä mietin mennyttä viittä vuotta haikeudella. Mitä seuraavaksi? En tiedä. Tältä kai tuntuu olla taitekohdassa. Kun painoin ylioppilaslakin päähäni Tampere talossa 2014, en tiennyt alkuunkaan mitä seuraavaksi. Kuusi vuotta myöhemmin olen tässä. Kaikki taisi sittenkin mennä niinkuin piti.
Uskon, että kaikki menee niin myös jatkossa.