Mitä opin poikkeusajasta? Ainakin sen, että tyhjennän kalenterini jatkossakin

Kun yhteiskunta maaliskuussa suljettiin, kalenteriini ilmestyi yllättävä määrä vapaa-aikaa. Kuten useat muutkin ihmiset, vietin kaiken aikani joko kotona tai ulkona. Kävelin aamulla, päivällä ja illalla. Kävelin, jotta päivät sujuisivat paremmin ja nopeammin. Kävelin, jotta saisin raitista ilmaa ja liikettä kehooni. Kävelin tyhjässä keskustassa ja käännyin sattumanvaraisesti vuoroin oikealle ja vuoroin vasemmalle, jotta kävelyreittini eivät aina toistaisi samaa kaavaa.

Aluksi tuntui hölmöltä lähteä iltaisin päivän töiden jälkeen vain kävelemään. Ei kuntosalille, ei ruokakauppaan, ei tapaamaan ketään. Vain kävelylle. Aiemmin illat olivat olleet täynnä menoa: oli kuntosalia, maratonharjoittelua, ruokakaupassa käyntiä. Joskus kaikki samana iltana.

Sitten tuli hetki, jolloin tunsin outoa helpotusta siitä, että samaan iltaan ei tarvinnut mahduttaa kaikkia harrastuksia ja arkisia asioita. Illan ainut agenda oli viikon ruokaostosten teko. Se tuntui ihanalta. Tulla kotiin illalla tietäen, että minun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että en ole viereisellä kuntosalilla nostelemassa käsipainoja. Muutkin ovat kotona. Kaikki vähäinenkin FOMO, jota olin aiemmin kokenut poistui.

Omalla kohdallani poikkeusolot merkitsivät kaiken muun lisäksi arjen hidastumista. Huomasin, kuinka kalenterini oli ollut edelleen ajoittain liian täynnä, vaikka sieltä oli kaikki ylimääräinen jo tyhjennetty. Jo valmiiksi ”tyhjä” kalenterini tyhjeni kuitenkin verraten paljon siihen nähden, että se oli jo valmiiksi (muka) karsittu.

Stella Harasek kirjoitti aiheesta oivasti: ”Äkillisesti hiljentyneen arjen keskellä huomasin kuinka täyttä elämäni on ollut, viime aikoinakin, vaikka olen kuvitellut hidastaneeni tahtia ja karsineeni kalenterista kaiken liikenevän. Silti kaikkea oli liikaa. Töitä, tapaamisia ja tapahtumia, sosiaalisia menoja, harvat keskittymisen hetket katkaisevia puhelinsoittoja ja sitä kummallista korvienvälistä kohinaa, joka on seurausta siitä kun on liikaa langoilla, aina tavoitettavissa, koko ajan pää täynnä työasioita, ei ikinä oikeasti vapailla.”

Tietyllä tavalla olen ollut onnellinen, kun vaihtoehdot tekemiseen, iltojen täyttämiseen, vähenivät. Ystäviäni, heidän seuraansa ja huolettomia (sisällä tapahtuvia!) kahvihetkiä olen kaivannut, mutta en sitä, että tavallisena torstaina olen ahtanut kalenteriini salitreenin, juoksutreenin, viikkosiivouksen ja treffit ystävän kanssa.

Haluan oppia uudenlaisesta, hidastuneesta, arjesta jotain. Enkä unohtaa kaikkea samantien! En täyttää kalenteriani samalla tavalla uudestaan, palaten samaan vanhaan. Mistä uusi normaali muodostuu?  Omalla kohdallani (toivottavasti) ainakin siitä, että ei aina ja niin paljon kaikkea. Vähän vähemmän eli samalla oikeastaan (hyvällä tavalla) vähän enemmän.

Nyt yhteiskuntien avautuessa askel kerrallaan, joudun tosissani pohtimaan sitä, miten tulevaisuudessa muistan kaiken tänä keväänä oppimani ja sen, kuinka paljon ajatukset selkeytyvät ylimääräisen kohinan hiljentyessä. Kalenterin täyttäminen tärkeillä ja ei-niin-tärkeillä asioilla on usein liian helppoa ja houkuttelevaa: mitä kaikkea kivaa voisinkaan tehdä! Yritän kuitenkin jatkossa kalenteria täyttäessäni muistaa, kuinka paljon pidän laiskottelusta.

Vaikka en pidä disclaimereista (tästä voisi kirjoittaa kokonaan oman postauksensa), tähän asiaan sellainen on pakko yhdistää. Tiedostan onneni, että saan edes pohtia ja etsiä positiivisia asioita poikkeusajasta, joka on aiheuttanut monille niin paljon huolta ja ongelmia (ja tietysti sairautta), että siitä on mahdotonta etsiä mitään positiivista.

Seuraa: blogit.fi / bloglovin

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *