Olen alkanut kirjoittaa puhelimeni muistioon tarvelistaa. Tarvelistan miettiminen on kivaa haaveilua, vähän kuin Pinterest-taulun tekemistä ilman kuvia, mutta myös tarpeellista (kuten jo nimi antaa ymmärtää, he he).

Tarvelistan tarpeellisuus nousee esiin aika ajoin, useimmiten samaan aikaan, kun tylsyys nostaa päätään. Kun päädyn selaamaan milloin minkäkin verkkokaupan crazy days extravaganza -päiviä, joissa algoritmit ovat nostaneet jos jonkinlaista minulle suunnattua merkittävään alennukseen, tarvelista on hyvä keino palauttaa jalat takaisin maan pinnalle.

Tarvelistaa kirjoittaessani yritän pitää jonkinlaisen järjen päässäni. Jos jokin asia on jo pidempään houkutellut minua, saatan nostaa asian listalle ja katsoa pysyykö se siellä – onko asialle siis oikeasti tarvetta. Lisäksi listalla on esimerkiksi kotiin liittyviä hankintoja, ykkösenä tällä hetkellä hyvät lakanat, jotta viimeisistäkin Ikea-lakanoista päästäisiin eroon (rakastan Ikeaa, mutta en heidän lakanoitaan). Ja mitä tulee kaiken maailman ojasta allikkoon -alennuspäiviin, tarvelista auttaa pitämään mielessä olennaisen: en klikkaile ostoskoriin kaikkea muuta ja unohda sitä, mitä olin alun perin etsimässä. (Toki mieleisiä lakanoita ei ole vielä löytynyt… Tai oikeastaan en ole jaksanut edes kovin ahkerasti etsiä. Se siitä akuutista tarpeesta.)

Kuten monessa muussakin myös tämä asia tuntuu kirjoitettuna täydellisen turhalta. Turhamaiselta. Jos ei ensimmäisen maailman ongelmalta niin ainakin ensimmäisen maailman asialta. Tarvelista, my ass. Aidosti en tietenkään tarvitse mitään – minulla on jo kaikkea, mitä ihminen tarvitsee: terveyttä, rakkautta, koti. On työtä ja ruokaa. Ehkä siksi tarvelistan sijaan nimen tulisikin olla ”tarve”lista.

Samassa hetkessä mieleni tekisi sanoa, että hittoon nuo lainausmerkit, ennemmin TARVELISTA!!1 Olen kyllästynyt jatkuvaan disclaimer-kulttuuriin ja tuntuu, että niin on moni muukin. Väsyneintä on se, että huomaan disclaimaavani (tähänkin saisi varmasti jonkin hyvän finglish-disclaimerin, *lisää se tähän*) itseäni ja puheitani myös ystävieni kanssa, vaikka tiedän varsin hyvin, ettei minun tarvitsisi. He tuntevat minut ja tietävät kyllä, mitä tarkoitan.  Silti disclaimer tuntuu keinolta palauttaa itsensä maan pinnalle, vaikka oikeastaan minusta olisi välillä täydellisen hyvä vain haihatella täysillä menemään. Voisi varmasti myös kysyä, että palauttaa maan pinnalle mistä? Vaikka kaikki olisi täydellisen hyvin, aina pitäisi olla tilaa pienelle haihattelulle.

Ehkä puhelimen muistioon pitäisi tehdä kaksi eri tarvelistaa: kauppalista ja edellä mainittu tarvelista triplahuutomerkillä. Itse merkitsisin lakanat ensimmäiseen ja toiseen aivan kaikkea muuta, ilman disclaimereita. Ykköskohtaa ei suinkaan pitäisi uudet lakanat vaan pakasta vedetty maasturi. Siellä joisin sitten sitä hyvää kahvia. Jep. Ei disclaimereita.

Dramaattinen otsikko ja perään tragikoominen nauru: haha-ha.

Ei kaikki toistaiseksi yhtä dramaattisella tasolla ole, kuin otsikko antaa ymmärtää. Palasin vain vanhempainvapaalta töihin. Kysymykseni vertaisilleni ja kokeneille konkareille: miten ihmeessä työ- ja perhearjessa ehtii tehdä jotain yhtään mitään?

Viimeisten vuorokausien recap: palasin töihin, koin, että en pääse käyttämään luovuuttani, päätin edellä mainitusta syystä aloittaa blogin, löysin vanhan blogini, nauroin ja häpesin vanhoja kirjoituksiani, tulin väsyneenä töistä kotiin, tein jumppaliikkeitä, ettei selkäni olisi niin kipeä, keitin vedenkeittimellä vettä ja laitoin mukin pohjalle liian vähän glögitiivistettä, joka ei sinänsä haittaa, koska kaipasin vain kuumaa juotavaa, koska kaiken lisäksi, ja totta kai, kurkkuni tuntuu oudon karhealta.

Olen ollut kaksi päivää töissä, 16 tuntia, ja olen lopen uupunut. Mietin kaikkia niitä vanhempia, jotka naureskelevat kepeästi ha-ha-ha, ihanaa päästä töihin lepäämään. Lepäämään, töihin? Toki on mukavaa juoda rauhassa kahvia, istua ja nousta vasta kun itse tahtoo, mutta en nyt sanoisi työpaikkaani miksikään lepokodiksi. Missä sellaisia työpaikkoja jaetaan? Tuskin edes viihtyisin.

En tiedä mikä kuukausi vuodesta olisi optimaalinen ”palaan töihin ja aloitan uuden arjen” -kuukausi, mutta voin kahden päivän kokemuksella sanoa, että marraskuu se ei ainakaan ole. Siitä kertoo jo se, että toisen päivän jälkeen olen tekemässä jumppaliikkeitä (eli pyyhin jumppamatosta ja harjanvarsikepistä ensin pölyt) ja mietin, kannattaisiko minun aloittaa meditointi, jos sen avulla löytäisin sisältäni jotain erikoisia voimia, että jaksaisin paremmin.

Yli vuosi kotona ihanan vauvan kanssa sai selvästi a) pääni b) selkäni jumiin. Kaipaan kipeästi molempien käyttöä ja ennen kaikkea toimivuutta. Äsken tehdessäni selkää ja rintarankaa avaavia liikkeitä muistelin, kuinka notkea joskus olin – ja pohdinnan pystyy valitettavasti kohdistamaan selän lisäksi myös päähän. Liike tuli siis enemmän kuin tarpeeseen, vaikka totta kai, kuten aina, ensimmäinen kerta tuntuu erityisen raskaalta ja mieli huutaa, että olisi paljon järkevämpää raahautua sohvalle makaamaan laihan glögini kanssa.

Kaipaan arkeeni enemmän luovaa tekemistä ja olen käyttänyt paljon aikaa viime aikoina pohtien miten voisin toteuttaa asian. Päätin nyt koittaa tätä, kirjoittamista, itselleni, täällä. Ainakin tämän tekstin kirjoittaminen toi minulle iloa, erityisesti laihan glögin kanssa nautittuna.

E

Ps. Tiedän, että kaikesta tästä selviää. Lohdutan itseäni aina miettien, että niin ne muutkin vain ovat selvinneet. Yhden, kahden, kolmen ja neljän lapsen kanssa. Sallikaa kahden päivän kokemuksen dramaattisuuteni. Ehkä dramaattisuus hälvenee samalla, kun päässä alkaa viimein kiertää veri muutaman alaspäin katsovan koiran jälkeen.