Mitä opin, kun juoksin 42 kilometriä?
Juoksin viime sunnuntaina 42 kilometriä, ensimmäisen täyspitkän maratonini. Olin etukäteen kuvitellut matkan tahtojen taisteluna ja odottanut vähintään viimeisen puolentoista tunnin olevan kammottavaa rämpimistä, jonka aikana ehtisin kirota alimpaan helvettiin sekä itseni että aivan varmasti jokaisen muun niin maratonille osallistuvan kuin matkan varrella kannustavan.
Suunnittelin jo kesällä, että kirjoitan tekstin maratonin jälkeen, joka käsittelisi sitä, mitä opin juostuani maratonin. Oletin, että takuuvarmasti jokin muuttuu ajattelussani samalla, kun taistelen itseni (ja jalkani) maaliin. Kaikki oletukseni maratonista, erityisesti viimeisestä 10-15 kilometristä ja lukuisissa maratontarinoissa kerrotusta ”seinästä”, saivat minut pelkäämään, no, pahinta. (Seinällä tai muurilla viitataan maratontarinoissa usein hetkeen, jonka jälkeen juoksu muuttuu sanalla sanoen hankalaksi. Samassa yhteydessä usein viitataan ajatukseen siitä, kuinka maratonjuoksu alkaa aidosti vasta 30 kilometrin jälkeen.)
Kertasin eri skenaarioita mielessäni valmistautumismielessä enemmän tai vähemmän koko kesän ajan. Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? En jaksa? Jalkani eivät jaksa. Mieleni ei jaksa. Mikä on parasta mitä voisi tapahtua? Jaksan. Jalkani jaksavat, mieleni jaksaa (lue: mieleni ei ehdi ymmärtää, kuinka hullua tämä on, eikä sen vuoksi kerkiä sanomaan: ”Lopeta nyt hyvän sään aikana hyvä ihminen”).
Selvisin kuin selvisinkin maaliin, juoksin ensimmäisen maratonini. Mitä siis opin, kun juoksin 42 kilometriä? Sunnuntai-iltana ajattelin, että en oikeastaan mitään. En kokenut valtavaa valaistumista, eivätkä ajatukseni todellakaan olleet kilometrien lisääntyessä kristallinkirkkaat. Nyt kun jälkikäteen mietin, mitä oikein mietin koko matkan ajan, en ole varma. Paras mahdollinen taisi siis tapahtua: en miettinyt, juoksin.
Maratontiimimme oli kutistunut erinäisten vastoinkäymisten vuoksi (lue: korona) nelihenkisestä porukasta pariksi. Juoksimme koko matkan, kellon mukaan maratonin ja vielä yhden ylimääräisen kilometrin jotain epämääräistä askellusta, yhdessä. Vaikka omalla kohdallani selvisin ilman liiempää henkistä tai fyysistä tuskaa, matkan taittaminen yhdessä yksin juoksemisen sijaan oli huojentavaa ja takuulla olennainen syy onnistuneeseen juoksuun. Ellen oppinut mitään uutta, muistan kuitenkin nyt taas vähän paremmin: jokainen matka, maraton tai ei, sujuu aina paremmin yhdessä kuin yksin.
Ja ainiin, parhaan ohjeeni maratonille sain levätessäni maratonia edeltävällä viikolla. Lepäsin, luin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta (muun muassa Tarja Virolaisen kirjaa Juoksijan sielu) ja tuijotin Netflixiä. Kiitän kyllä myös Tarja Virolaista, mutta erityisesti How I Met Your Motheria (ultimaattinen aivot narikkaan -suosikkini) ja Barney Stinsonia, jonka mukaan maraton juostaan näin: ”Step one, you start running. There’s no step two”. Näin se taitaa olla. Sanon kuitenkin vielä, että toteutus on ehkä todellisuudessa ihan vähän hankalampaa. Onneksi vain ihan vähän.
Lue myös:
