Minulta lähti neitsyys elokuussa. Eikä mikä tahansa neitsyys, vaan verkkovalmennuksen neitsyys. Valmennettava kohde on oma keho ja mieli. Ne kun yleensä vaikuttaa toisiinsa ja ovat aikamoinen parivaljakko. Moni ystävä sekä tuttu on kohottanut kulmakarvoja ja kysyneet hiukan skeptisenä joku dietti vai? Haluat laihtua? Sulla on herkkulakko? Vai onko sulla siis virtuaali PT? Joku pikakiristys? 

Ei, ei, ei, ei, ei.

Olen mukana Nanna Karalahden ja Kukka Laakson verkkovalmennuksessa Puretreeni edistyneet, joka on kestoltaan kahdeksan viikkoa ja sisältää treeniohjelman sekä ruokavalion. Miksi koko ikänsä urheilua harrastanut ja suhteellisen terveellisesti syövä menee mukaan tällaiseen? Kerron mielelläni. Ja tämä ei ole maksettu mainos. 

Päätös osallistua Puretreeniin oli rehellisesti sanottuna spontaani. Näin Instagramissa kuvan, jossa kerrottiin, että vielä voi ilmoittautua elokuussa alkavaan Puretreeniin. Pari klikkausta ja olin Nannan blogissa, sieltä siirryin valmennuksen sivuille. Pian olin jo maksanut valmennuksen ja saanut pääsyn suljettuun FB-ryhmään. Oho, nyt mennään!

Olen kilpailuhenkinen ja rakastan haasteita. Tylsistyn helposti ilman tavoitteita omassa arjessa. Ja nyt tarkoitan juuri vapaa-aikana, töissä minulla tietenkin on tavoitteet ja omaan rooliin liittyviä painopisteitä. Viime keväänä osallistuin juoksukouluun ja ensimmäiseen puolimaratoniin. Kokemus oli huikea! Huomasin, että juoksukoulun päätyttyä jäin kaipaamaan jotain vastaavaa. Jotain, joka saisi minut puskemaan itseni jälleen omille äärirajoille. Helposti sitä laiskistuu treenien suhteen, kun kuitenkin on töitä, parisuhde ja ystäviä.

Treenit olivat kesän jälkeen suoraan sanottuna puolivillaisia. Olin hetkellisesti pettynyt itseeni. Missä se treenimotivaatio ja temperamenttinen, tietynlainen treeniraivo (treeniraivo=mahtava tunne, joka puskee esiin kun treeni on haastava ja haluaisit antaa periksi. Treeniraivo on se, joka huutaa sinulle ootko nössö?! Et! Nyt jatkat!) oli? Eksyikö se kesälomalla kauas Helsingistä?

Treenit eivät sujuneet kuten aikasemmin ja tämän lisäksi olin (kuten pitääkin) nauttinut kesällä ison määrän kesäherkkuja (Fazerin Marianne jätskiä ja grilliruokia). Ja lisätään tähän ulkomaan reissuja, mökkiviikonloppuja, häitä ja synttäreitä. Juhlia ja skumppaa. En itse asiassa asettanut lomalla rajoitteita omaan syömiseen. Onneksi pidän terveellisestä ruoasta, mutta kesään mahtui aivan liikaa sokeria. Loman jälkeen olo oli levännyt, mutta kroppa sekaisin: mitä olet tehnyt minulle? Onnellinen, mutta turvonnut. Mikä yhdistelmä.

Kun kyseessä on ihminen, joka saa energiaa juuri treeneistä ja ravitsevasta ruoasta, tiesin että minun oli tehtävä jotain. Joko yksin, oman PT:n kanssa tai miksei verkkovalmennuksen avulla. Joskus sitä pyörii juuri oikeaan aikaan Instagramissa – ja tässä sitä nyt ollaan, yli kolme viikkoa pureilua takana.

Päästään vihdoin tämän blogitekstin pihviin: mikä tämä pureilu sitten on?

Valitsin Puren, koska lupaus oli: ”seuraavat kahdeksan viikkoa treenataan paljon, syödään hyvin ja pidetään hauskaa.” En voisi kuvitella itseäni kaalikeittodietilllä tai treenaamassa ilman mitään ilon tunnetta.

Lupaus osui ja upposi minuun. Eniten minua houkutteli ajatus saada sparrausta ja apua kovaan treenaamiseen sekä ruokavalioon, joka tukee tätä treenaamista. Kaipasin opastusta, jonka avulla voisin tuoda nämä pysyvästi omaan arkeen. Puretreeni ei ole pikavoitto tai spurtti. Pikemminkin maraton. Haluan, että jatkan tätä vielä kahdeksan viikon jälkeen.  

Mitä on tapahtunut kolmessa viikossa?

Viikko 1.

Aloitan viikon tekemällä kaksi asiaa, joita en ole aikaisemmin tehnyt: hankin ruokavaa’an ja mittaan itseni. Luit oikein. Mittanauha käteen ja strategiset mitat ylös. Hauikset. Vatsa. Reidet. Vyötärö. Rinnan yli. Luvut eivät sano minulle mitään, mutta kirjaan ne kiltisti ylös. Vatsan kohdalla mietin spontaanista ”oho, onkohan toi aika paljon”, mutten jää pohtimaan sitä sen enempää.

Olen täynnä intoa, täynnä motivaatiota. Heitän keittiön kaapista kaiken turhan pois ja varoitan poikaystävää ”että nyt syödään puresti”. Käyn kaupassa hamstraamassa vihanneksi, kanaa, linssejä, papuja, kananmunia, pähkinöitä ja kauramaitoa. Googlaan, etsin, luen ja innostun lisää. Käyn läpi puren ohjeistukset useamman kerran: tunnollinen oppilas kun olen. Olo on kuin ihastuneella teinillä. 

Treenit ovat ensimmäisen viikon aikana raskaita, todella raskaita. Hauistreenin jälkeen en saa kunnolla nostettua käsiä päiviin (!). Kävely on hidasta ja kömpelöä jalkapäivän päätteeksi. Usko omaan jaksamiseen on koetuksella. Vielä yksi supersarja – mitä ihmettä! Ärräpäät lentää. Hikoilen. Puuskutan. Minullahan on hyvä kunto! Vai onko? Pusken kuitenkin treenit maaliin. 

Ensimmäisen viikon aikana tuntuu vieraalta olla syömättä maitotuotteita. Olen aikaisemmin ollut raejuuston sekä rahkan suurkuluttaja. Joka maanantai olen kantanut ison läjän rahkapurkkeja toimistolle. Havahdun, että minulla on tiedostamatta ollut pinttyneet ruokailuun liittyvät rutiinit. Mietin, syönkö jotain vain, koska olen tottunut. 

Huomaan myös, että kerron kaikille ystäville ja työkavereille puresta. Miksi? Syy on kaksinainen: sitoutan itseni pureen kertomalla muille ja haluan saada myötätuntoa, jos tulee raskaita päiviä (tai jos töissä on tarjolla pullaa, niin hyvä työkaveri syö minun pullan, etten vaan sortuisi).

Viikko 2.

Asun keittiössä. Siltä toinen viikko tuntuu. Poikaystäväni ja minä olemme aikaisemmin syöneet ulkona useamman kerran viikossa. Pureilun aikana se on jäänyt pois. Teen kukkakaalipizzaa, kanawokkia, lihapullia kukkakaalimuussilla, keitän riisinuudeleita, valmistan puuroa, teen vihersmoothieita, paistan banaanilettuja, pilkon vihanneksia, täytän paprikoita. Loppuviikosta tuntuu, että olen kasvanut kiinni keittiöön. Ruoka on hyvää ja maukasta (laitan kaikkeen chiliä sekä valkosipulia). Uusi (keittiö)arki vaatii kuitenkin totuttelua. 

Treenit sujuvat tällä viikolla hyvin ja jaksan jopa kaikki supersarjat. Treeniraivo on tullut takaisin ja tunne humaltaa. Jess, tätä kaipasin! Avaan kireitä lihaksia aamujoogamalla kaksi kertaa viikona aikana. Muuten venytykset jää taka-alalle. Tunnistan, että kroppa tarvitsee lepoa. En millään malttaisi, mutta otan yhden lepopäivän keskelle viikkoa. Seuraavana päivänä kiitän itseäni.

Ystävä kysyy, joko olen huomannut puren vaikutuksen. Jään miettiämään ja vastaan: välillä väsyttää enemmän kuin aikaisemmin, toisaalta olen energisempi. Väsyttää, koska en ole pitkään aikaan urheillut 6 kertaa viikossa ja käyttänyt näin paljon aikaa ruoanlaittoon. Samat asiat antaa valtavasti energiaa. 

Viikko 3.

Huono omatunto iskee alkuviikosta. Käytänkö kaiken vapaa-aikani salilla? Annanko treenin ja ruoan ohjata liikaa viikon suunnitelmia? Sovin treffit muutaman ystävän kanssa ja vietän urheilutonta päivää poikaystäväni kanssa. Loppuviikosta ymmärrän, että osa purea on myös tietynlainen kyseenalaistaminen: miksi teen tätä ja ketä varten. Ymmärrän, että tämä vaatii itseltäni suunnitelmallisuutta. 

Viikon ilahduttavin kommentti tulee ystävältä, joka on kutsunut minut ja poikaystäväni illalliselle. Mietitään sitten yhdessä mitä ruokaa laitetaan, sullahan on se pure, joten jotain siihen sopivaa. Sydämeni pakahtuu onnesta. Tai kun poikaystäväni käy kaupassa ja kommentoi kauppareissun jälkeen: ostin melkein jo karkkia, mutta sitten ajattelin sua. Ihanan huomaavaista. En tietenkään vaadi, että muiden tarvitsee syödä kuten minä, mutta kyllä omat läheiset tekee tästä matkasta helpompaa. Kiitos teille mussukat!

Enää ei ole turvonnut olo. Ja olen edelleen yhtä motivoitunut kuin 3 viikkoa sitten. Nöyrimmät kiitokset muille purelaisille: on ollut todella tsemppaavaa lukea teidän vinkkejä suljetussa FB-ryhmässä. Moni teistä jaksaa päivittäin ilahduttaa meitä muita resepteillä ja treenikokemuksilla. Nyt ymmärrän miksi eri verkkovalmennukset ovat suosittuja ympäri maailmaa. Puressa olemme kuin iso tiimi, jonka tavoitteena on saada kaikki onnistumaan. Se, jos jokin voimaannuttaa (kovan jalkapäivän lisäksi).

Viikko neljä alkoi itselläni eilen – missä muualla kuin salilla. Tsemppiä muille purelaisille!