Minäkö juoksija?

 

En ole ikinä ollut se tyypillinen juoksija. Tiedättehän sen, jolla on pitkät raajat, hoikka runko, nopeat lasit, aina seuraava maraton jo varattuna sekä kesäsin oudot rusketusrajat juoksemisesta? Voin jopa paljastaa, että vielä lukioikäisenä inhosin juoksemista. Pisti kylkeen, jalat tuntuivat raskailta, kädet heiluivat miten sattuu. Yhdistin juoksemisen epävarmuuteen ja epämiellyttävään olotilaan. Minun ja juoksemisen välille ei syntynyt romanssia. Korkeintaan yhdenillan (päivän) hetkellinen yhteentörmääminen. Kumpikaan ei syttynyt toisesta. 

Rakastan, en rakasta, rakastan, en rakasta – RAKASTAN!

Annoin juoksemiselle toisen mahdollisuuden neljä vuotta sitten. Hölköttelin lyhyitä matkoja ja fiilistelin, kun jaksoin tarpoa ylös Töölönlahden mäkeä. Tiesin, että juoksukuntoni oli pohjalla. Samalla tämän tiedostaminen toi valtavan helpotuksen – kenelläkään ei ollut mitään odotuksia minun haparoivia askelia kohtaan. Sain nauttia kaikessa rauhassa 3km lenkkeilystä. Tällä kertaa, toisin kuin lukiossa, jotain tapahtui. Huomasin omaksi yllätykseksi, että pidin lenkkeilystä. Kuntoni pysyi vielä suhteellisen samana, mutta isoin muutos olikin jossain aivan muualla. Henkinen puoleni vahvistui lenkkarit jalassa. Hurmaannuin.

Hitaasti lämpenevä

Panostin vielä muihin harrastuksiin enemmän ja lenkkarit jäi usein eteiseen. Osallistuin kuitenkin erinäisiin juoksutapahtumiin, mm. Naisten Kymppiin ja Midnight Runiin. Ensihuuma laantui ja minusta tuli satunnainen lenkkeilijä. Kuulostaa välinpitämättömältä, mutta takaan – siellä se sydän edelleen sykki juoksemiselle, mutta ujosti. Enhän minä ole juoksija? Voinko minä kehittyä? Ja miten? Ja näillä lyhyillä jaloilla?

Elämä vei minua ja löysin itseni yksin asuvana. Ensin tunsin yksinäisyyttä ja juokseminen vahvisti jälleen kerran minua. Déja-vu iski kesken juoksemisen: tältähän tämä tuntuu! Voi sitä hymyn määrää. Ja kun en enää tuntenut itseäni yksinäiseksi, jotain oli jäänyt pysyvästi elämääni. Arvaatteko jo?

Juoksemista voi harjoitella

Varsinaisen vauhdin huuman löysin kuitenkin vasta nykyisen poikaystäväni avulla. Muistan vielä ensimmäisen yhteisen lenkkimme. Ajattelin, että se olisi kevyttä hölköttelyä ja samalla pientä huulenheittoa. Huumoripuolen arvasin oikein, mutta tahti oli kovaa ja läähätin parhaani mukaan hänen tahdissa. Jokin osui paikalleen, kuin itsestään ja nauroin aikaisemmalle epävarmuudelleni. Juokseminen on tottakai fyysistä, mutta omasta mielestäni siihen vaikuttaa eniten oma asenne. Jätin stereotypiat taakseni. 

Viime aikoina olen kehittynyt juoksijana. Kehittymistä on auttanut monipuolinen juoksutreeni sekä viimeisten 3kk aikana juoksukouluun osallistuminen. Olen löytänyt vauhtileikittelyn, mäkitreenit, pitkät lenkit ja paremman tekniikan. Malminkartanon portaat ja Tähtitorninmäki on tullut hyvinkin tutuksi tänä keväänä. Uskalsin luopua tutuista lenkkipoluista.

Edelleen minulla on välillä huonoja juoksupäiviä, askel on raskas ja mieli käskee pysähtymään. Onneksi elämä (eikä juokseminen) ole täydellistä. Hyvät päivät maistuvat erityisen herkullisilta ja tunteet sen kun syventyvät. 

Lauantaina juoksen Helsinki Half Marathonin – toivottavasti nähdään siellä! 

Tsemppiä (juoksemiseen),

Emma