Ripaus lomaminää arkeen, kiitos

Kuulin jonkun sanovan heinäkuussa, että kesäloma on ihmisen parasta aikaa. Ihanan kevyt, romanttinen ja toisaalta, osittain totuudenmukainen lausahdus. Omalla kohdallani kesä todella vei mennessään. Valehtelematta en rypistänyt otsaani kertaakaan heinäkuussa (okei, ehkä kerran kun hyttyset söivät minua elävältä, mutta sitä ei lasketa). Älä ymmärrä väärin, nautin elämästäni myös ennen kesälomaa ja loman jälkeen. Euforisessa tilassani, heinäkuun lopussa, minulle tuli (omasta mielestäni) kirkas ajatus: aion suhtautua asioihin arkena kuten lomalla.

Jäin miettimään, onko lomaminä jopa vähän mukavampi kuin mitä arkiminä on. Selvennän vielä: suhtaudunko myönteisemmin tiettyihin tilanteisiin kuin mitä arjessa suhtautuisin? Jos asia on näin, voin siis muuttaa omaa käytöstäni. Parantua jopa! Mikä helpotus. 

Tässä muutama esimerkki siitä, että loman tuoma zen-tila toi itselleni lisää kärsivällisyyttä ja keskityin paremmin juuri siihen hetkeen, mikä oli meneillään. Oli se sitten aurinkorasvan levittämistä vitivalkoiselle iholleni Kroatiassa, pyöräilyä Etelä-Karjalalla kahdelta yöllä, hyttysten tappamista Savossa, lennolle juoksemista Riian lentokentällä tai makkaroiden käristämistä (kirjaimellisesti).

Kun asiat eivät mene niin kuin Strömsössä

Lomalla, kuten elämässä muutenkin, voi tapahtua mitä vain. Minun kohdallani kyseessä ei ollut dramaattisista käännekohdista eikä varsinkaan mistään päätä mullistavasta. Huomasin suhtautuvani leppoisasti kaikkiin tilanteisiin, mm. näihin:

– Unohdimme rantapyyhkeet Suomeen ”entäs sitten, ostamme uudet”

– Kipeä takareisi ”mikäs siinä, hyvä syy mennä urheiluhierojalle”

– Wifi ei toiminut kunnolla viikkoon ”pöh, kuka mökillä kaipaa wifiä muutenkaan?”

– Reissujen välillä paluu kotiin, jossa ei ole ruokaa ja edessä giganttinen pyykkivuori ”tehdäänkö sitä sun lempiruokaa tai mennäänkö Skifferiin?”

– Painava rinkka selässä, 33 astetta lämmintä ja suuntavaisto joka petti ”otetaanko sitten lasilliset viiniä kun ollaan perillä?”

– Levoton ampiaisparvi parvekkeella ”kuulin, että niille kannattaa laittaa vettä ja sokeria kippoon, rauhoittuvat”

– Emme mahtuneet päivän ainoaan lähtevään katamaraaniin ja matka vaihtui 4,5 tunnin bussimatkaan ”maisemat on kuulemma upeat ja pysähdymme jopa kaksi kertaa tauolle!”

– Paluu sateiseen Suomeen ”tunnelmallista, katsotaanko jotain Netflixistä?”

– Bikinin yläosa jäi hotellille ”rintaliivit toimivat myös tai ehkä voin tuulettaa pienokaisia”

En ole mikään takakireä ihminen ja luonteeltani ratkaisen mielummin kuin murjotan. En kuitenkaan suhtaudu arjessa aikuismaisesti kaikkeen. Juna jättää tulematta ja kiroilen mielessäni (ja joskus usein ääneen). Myönnän myös, että tyhjä jääkaappi pitkän työpäivän jälkeen saa välillä positiivisenkin tunteet todella pintaan. Ja arjessa en voi sietää jos netti toimii huonosti. Kärsivällisyyteni ei myöskään riitä jonottamiseen. Reagoin myös arjessa joskus liian voimakkaasti huonoon asiakaspalveluun. Lomalla jonotan mielelläni nähtävyyksiin tunnin ja hymyilen leveästi tylylle lipunmyyjälle.

Olenko siis paras versio itsestäni lomalla vai olenko vain tämän kesän aikana vihdoin kasvanut aikuiseksi? Vai ainoastaan saanut riittävästi lepoa?

Moni meistä oppii jotain pientä tai jopa suurta itsestään lomalla. Itse opin, että vaikka uusi, Kroatiasta ostettu rantapyyhe värjäsi heti valkoisen (myös uuden) toppini siniseksi, käänsin katseeni aurinkoon ja annoin asian olla. Olihan kaikki ympärillä oleva ja mies vierelläni niin paljon, paljon arvokkaampaa kuin mitä yksi kappale kangasta ikinä voisi olla.

Pyrin ottamaan mukaan tämän mielen levollisuuden myös arkeen. Lupaan kuitenkin ärsyyntyä välillä jostain – ihan mistä vain, koska joskus se tekee myös hyvää.

Emma